Sain rakastettavalta ystävältäni Uuden Maammekirjan. Sitten rakastettava kustantajani lähetti joulupaketin, ja minulla oli niitä kaksi. Mikä sen kauniimpaa: aihepiiri, kotomaamme koko kuva, oli vannoutuneelle kotimaan-matkailijalle mahdollisimman läheinen, ja uuttera ennakkomainonta oli virittänyt minut sopivasti.
On jonkinmoinen hyvin järkeenkäypä sääntö, että arvostelijan kannattaa kuluttaa värinauhaansa mätämuniin vain jos ne syystä tai toisesta ovat nousseet asemaan. Malttaessani viimein syventyä Maammekirjaan vakavammin minua kiinnosti toisaalta se, kuinka näin epänäköinen kuva Suomesta on voinut syntyä, toisaalta se, mikä siinä on viehättänyt lukijoita – kuinka Otavan mainososaston löytöihin voi sisältyä arviointeja jopa "vuoden tärkeimmästä kirjasta". Vastauksena varsinkin jälkimmäiseen ongelmaan on vain yltynyt ihmettely; maailma on niin ihmeellinen ja siitä kerron seuraavassa.D:n teema näyttää jakaantuvan kolmia, hän haluaa matkakuvina ja välähdyksinä antaa kuvan suomalaisesta nykytodellisuudesta, toiseksi valoittaa yhteiskunnan koneiston toimintaa ja päätöksentekoa, kolmanneksi pyrkiä vaikuttamaan näiden ohjailuun.
Se, millä D heti esittelyssä minut tyrmäsi, on hänen Suomensa lohduton harmaus ja ikävyys. Heti ensimmäisen laivamatkan kuvaus on enteellinen: D:lle ei koskaan tapahdu mitään hauskaa, hän ei koe mitään elämyksiä, ei pienintä seikkailua, ei koskaan tapaa kauneutta maisemassa, ei koskaan yhtään yllättävää persoonallisuutta. Koettuani itse saman maan samoina vuosina paitsi hillittömän kauniina myös jännittävänä ja vaihtelevana kiinnitin ensimmäiseksi huomiota tähän ristiriitaan. Ja löysin tärkeän syyn D:n toivottomasta tutkimusmetodista. Etsiessään suomalaista todellisuutta hän joko käyttää lentolinjaa tai ajaa autollaan levein penkerein muusta maailmasta eristettyjä valtateitä ja leiriytyy Valtionhotelliin, Kaupunginhotelliin, Pohjanhoviin. Kun hän tulee Rovaniemelle, hän asettuu taas hotelli Polariin ja solmii kontakteja haastattelemalla kaupunginjohtajaa ja puoluejärjestön piirisihteeriä. Kun hän tutustuu Saimaan kanavaan, hän veljeilee pääurakoitsijan kanssa, Kaukopään tehtailla hän keksii sentään haastatella pääluottamusmiestä.
Omalta kohdaltani lienen matkustellut maata ristiin rastiin kymmenkunta kertaa enemmän kuin D, mutta vain kerran elämässäni olen nukkunut yön hotellissa – sitäkin enemmän pirttien penkeillä tai lattiannurkassa ja metsäkämpillä, joskus pikku matkustajakodeissa, kaikkein eniten heinäladossa ja metsässä. Rovaniemellä olen viettänyt vain yhden yön, kesäkuun viiltävässä pakkasessa teltassa rautatieaseman vieressä märässä pajukossa, jonka koko muussa Euroopassa tuntematon siivottomuus toi arktisten puliukkojen maailman voimakkaalla tavalla omakohtaiseen elämänpiiriin.
D on tehnyt vain haparoivia yrityksiä laajentaa skaalaansa. Hän on kerran pyörähtänyt autollaan metsäkämpällä, koettanut jonkin verran istuskella kansankuppilassa, vieraillut varta vasten tanssilavalla. Joitakin tuoreita katkelmia hän on tavoittanutkin heti kun on poiminut peukalokyytiläisiä hetkeksi autoonsa. Mutta muuten uskollisuus kaupunginjohtaja- ja ministeritasolle on vankkumaton. Ei siis ihme, että syntyy varjomaailman vaikutelma silloin kun oma tuttava- ja ystäväpiiri koostuu tasaisesti kaikista sosiaaliryhmistä, juuri noita paria ylintä lukuun ottamatta.On totta, että "kotomaamme koko kuva" on ehkä pyörinyt vain minun vaatimuksissani; D sanoo itse, että hän antaa oman kuvansa Suomesta. Hänellä on epäilemättä silloin oikeus esimerkiksi kertaheitolla sivuuttaa 60% kansasta, olla poikkeamatta yhteenkään suomalaiseen maalaispirttiin. Ja on totta, että D voikin huoletta jättää nykytodellisuuden ja suomalaisen ihmisen monet kasvot kaunokirjallisuuden huoleksi: onhan jotakuinkin kaikilla ajateltavissa olevilla elämänpiireilla nykyisin elinvoimaiset kuvaajansa. Mutta mikä on silloin D:n idea? Hänen ministeri- ja kaupunginjohtajatasonsa on sittenkin se, joka on jokaiselle lukevalle ihmiselle kaikkein tutuin. Seuraus on järkyttävä: D polttaa tynnyreittäin bensiiniä ja hukkaa kokonaisen metsikön kaunista paperipuuta aivan turhaan. Normaali lehdenlukija ei saa yhtään lisäpiirrettä siihen, minkä hän tuntee juurta jaksaen sanomalehtien pääkirjoituksista, talouspalstoilta ja paikalliskatsauksista, sillä julkisuuden henkilöt toistavat D-paralle vain pikkupiirteitä myöten entiset tarinansa. D:n metodista johtuu, että hänen kuvansa Rovaniemestä, Outokummusta ja Imatrasta on identtinen kymmenien muiden reportaasien kanssa – niiden, joissa kunnanjohtajat/kunnansihteerit veisaavat ikuiset kertosäkeensä teollisuuden lisäämisestä ja tieyhteyksien parantamisesta ja saavat lukijan rystyset vaalenemaan tuskasta: kuinka ihminen voi olla noin toivottoman lattea. Toden totta, tämä Suomi on kyllä tylsyydessään murhaava.
Mutta sittenkin: D on kuin onkin oikeilla jäljillä kiipeillessään yhteiskunnan yläportaita. Kun päästään kyllin ylös, hänen pakinatyylinsä, joka pitkämuotoisessa esityksessä samenee täysin, pääsee parhaaseen lentoonsa ytimekkäissä henkilötutkielmissa. D on näet täysiverinen henkilöpalvoja, jonka mielestä rikkaat ja mielenkiintoiset persoonallisuudet syntyvät vain yhteiskunnallisen vaikutusvallan myötä. Mutta tälläkin alueella hänen kirouksensa on jäädä hopealle, ylivertaisen Matti Kurjensaaren jälkeen.
Kohtalontoverin iloa koin tavatessani toisen tuskastuneeksi ilmoittautuvan lukijan Valvojan palstoilla, Yrjö Blomstedtin, joka pökertyneenä puhui D:n kirjoitusripulista. Sanomattoman ikävän lukukokemuksen lomassa tunsin itse kuitenkin välillä ihailun väreitä; en voi olla kadehtimatta, kun ihminen jaksaa käden käänteessä suoltaa yhtä pitkälti tekstiä kuin mitä itse olen kyennyt puristamaan itsestäni koko elämäni aikana. Ihailen D:ssä tätä poliitikoille ominaista kärsivällisyyttä toistaa itsestäänselvyyksiä. Hänen arkkinsa täyttyvät, ja me saamme kuulla, että "Kemi on suurempi kaupunki kuin Rovaniemi," jossa kuitenkin – seutukaavaliitto on tämän tutkimuksissaan todennut – "on enemmän kaupan ja hallinnon piiriin kuuluvia toimintoja" – johtuisiko tämä sitten esim. läänin pääkaupungin asemasta. Ja me kuulemme, kuinka "Ruotsin yhteiskunnallinen järjestelmä muistuttaa omaamme, lait ovat hyvin samanlaiset. Mutta Ruotsilla on ollut aikaa, yritteliäisyyttä ja rauhaa. Ruotsissa on enemmän asukkaita, Ruotsi on suurempi, sillä on enemmän teollisuutta ja rahaa sekä enemmän itsetuntoa. Ruotsi on maailman kehittynein hyvinvointiyhteiskunta. Yritämme päästä perässä sen kuin mahdollisuuksiltamme pystymme. Ruotsi on ikimuistoisista ajoista lähtien ollut vapaa; me olemme eläneet vieraiden vallan alla." Ihailen, mutta lukijana kärsin.
Tutkimusmetodin ohella toisena perusheikkoutena on D:n patologinen asenteellisuus. Hän ei suhtaudu yhteenkään asiaan luonnollisesti, ei edes kulttuuriin. Kuinka voi täysikasvuinen ihminen kammoksua – niin että häntä "kuvottaa" – Sibeliuksen musiikkia vain sen vuoksi että Sibeliuksesta on tehty kansallinen symboli. Ja mitä se on, että häntä kuvottaa Sibeliuksen henkinen tausta, Runeberg, suomalainen maisema ja Kalevala, mutta ei Wienin ja Pariisin kulttuuripiirien vastaava tausta? Ehkä tällä kertaa pettää minun ihmistuntemukseni, mutta en tosiaankaan ole koskaan tuntenut ketään, joka kävisi teatterissa sen vuoksi että se on hienoa. Enimmät tuttavani eivät koskaan käy teatterissa, koska se ei kiinnosta heitä, toiset harrastavat sitä, koska se ajatusten esittämistapana ja huvittelumuotona – mm. juuri ulkonaisilta, normaaliarjesta erottautumista korostavilta muodoiltaan - vastaa heidän laatuaan. Kuvitelmissaan eliitti- ja popkulttuurista D ei käsitä, että molempiin varmasti enimmäkseen suhtaudutaan luontevasti, ilman konstailuja. No, ehkäpä Taanila tällä kohden saa hänet järkiinsä.
Sama asenteiden infantiili kouristus ilmenee D:n toistuvissa hyökkäyksissä maatalouselinkeinoa vastaan. Tällöin hänen perehtymättömyytensä elinkeinoelämään saa mielikuvituksellisia muotoja. Meillähän on jo runsaan vuosikymmenen verran julkisessa sanassa maataloutta kuritettu ja kuristettu, metsätaloutta hellitelty kansakunnan lempilapsena. Metsätalousneuvojia ja Keskusmetsäseura Tapion miehiä loikkii Suomen soilla enemmän kuin sammakoita, metsissä enemmän kuin oravia. Ja nyt ryhtyy D pistin tuimassa tanassa ritarilliseen puolustustaisteluun syrjityn metsätalouden puolesta suurta sortajaa maataloutta vastaan. Missä hän on ollut nämä vuodet? Hän on ollut Berliinissä, Varsovassa, Timbuktussa.
*
Donnerin suhde maatalouteen vie minut siihen, minkä rinnalla kaikki edellä kuvatut erehdykset ovat harmittomia, siihen, missä Uusi Maammekirja on vaarallisimmillaan, D:n varsinaiseen sanomaan, kantavaan ideaan. Se voidaan tiivistää valikoimattoman edistyksen julistukseksi: kaikessa, joka alalla, entinen murskaksi, uutta tilalle, mitä tahansa kunhan se on muuta – poispäin entisestä, suunnalla ei väliä. Teollisuutta, kilpailua, kaupunkeja, tuotantoa ja tavaraa määrättömiin - perinteet, maaseutu ja luonto tieltä pois. Staattinen on sana, jonka voi lausua vain sylkäisemällä. On johdonmukaista, että juuri maatalous on tällaisen ohjelman hampaissa: sen piirissä on eniten tasapainoisia, viihtyviä ihmisiä, jotka eivät muuta pyydä kuin saada olla rauhassa – mikä murhanhimoa herättävä vastus uudistushysteerikolle! D ei kainostele perusnäkökulmaansa, hän ilmoittaa suoraan, että hän ei halua onnellisia, vaan etsiviä, levottomia ihmisiä.
Tämä – minun näkökannaltani – totaalinen mielettömyys vetoaa selvästi myös muihin nuoriin ja keskipolven intellektuelleihin – ja minä jään äimistyneenä kysymysmerkkinä tien oheen. Mikä saa päältä nähden säyseän ja kiltin Pekka Tarkan intoutumaan lähes hurmokseen, kun D kertoo tapaamastaan nuoresta liikemiehestä, jossa tunne-elämän tyhjyys, juurettomuus ja häikäilemätön yrittäjän tehokkuus tiivistyvät, ja puhkeaa toivomaan: "kunpa yhteiskunta räjähtäisi heidän hurjien unelmiensa voimasta"? Mistä tämä katkeruuden ja tyytymättömyyden suunnaton intensiteetti? Onko nykyinen maailmamme keväineen, suvineen, päivänkakkaroineen, lempivine vaimoineen ja lämmintunnelmaisine toveri-iltoineen tosiaan niin sietämätön? Herättää huomiota, että koko D:n laajassa henkilögalleriassa ei ole yhtään viisasta vanhusta, joka istuisi portailla seurailemassa kotikottaraisia, eikä yhtään tasapainoista nuorukaista, joka ottaisi elämänsisältönsä hämähäkkien tai maasiirojen tutkimisesta – rynnistämättä ketään lähimmäistään kumoon. Ei, D:n henkilöt ovat kaikki enemmän tai vähemmän töytäileviä mielipuolia.
Minussa syntyy aina sellainen mielikuva, kun luen näiden Salojen, Tyyrien ja Mikkoloiden edistystä puhkuvia kirjoituksia, että heissä täytyy olla täitä tai kirppuja, kun he eivät voi hetkeäkään pysyä aloillaan. Ja minua pelottaa heidän merkillinen uskonsa siihen, että tulevaisuus olisi parempi kuin nykyisyys – yhtä käsittämätön ja perustelematon kuin joidenkin toisten usko tuonpuoleiseen valtakuntaan. Sitten minut valtaa kauhu: heillä on vankka valta kaikissa viestintävälineissä; D:lle kustantaja säästelemättömillä mainosmäärärahoilla hankkii kymmenientuhansien ostajakunnan, he vaikuttavat päätöksentekoon. Kuinka käy sen 95%:n ihmisistä, jota heidän ihannoimansa villi kilpailu ja tehokkuuden vaatimus ei haasta mihinkään, joka ei halua reuhtoa, vaan elää ja olla onnellinen, jolle jokainen elämänolojen muutos tuottaa hämmennystä ja kärsimystä? Tai niiden ihmisten, joille D:n "loputtomat samanlaiset metsät ja yhdentekevät kukkulat" ovat koko maailma ja sisältörikkauden lähde, mutta joiden tajunta ei lainkaan kykene erittelemään suurkaupunkia, joille sementti ja lasi ovat vain sementtiä ja lasia, oli se sitten Rewellin, Aallon tai Ruusuvuoren käsialaa, joissa Sarpaneva ja Armi Ratia eivät kosketa mitään kieliä? Kun heiltä riistetään heidän perunamaansa, muurainsuonsa ja mateenkutupaikkansa, he ovat henkisesti puilla paljailla. Mutta D ja hänen opetuslapsensa eivät piittaa onnesta, eivätkä siis myöskään sen vastapoolista kärsimyksestä. Mitä hirvittävää on tapahtunut meidän ajallemme? Jörn Donnerin isän Siperialaiskertomukset ovat olleet elämäni suurimpia kirjallisia elämyksiä. Mitä hirvittävää on tapahtunut hänen lastenkamarissaan?
Sinä rakas Hannu Taanila, sinä kultapoju, jolle ehkä on annettu enemmän kuin noille muille jurrikoille, jatka sinä loistavasti alkanutta ristiretkeäsi autonomisten osakulttuurien rinnakkaiselon puolesta [viittaa Taanilan tuoreeseen kirjoitukseen Parnassossa] ja sovella näkemyksesi yhteiskunnan arkielämään, elämäntapojen alueelle. Ja kun sitä uskoakseni et ole sokea ihmisen viihtymiselle, ja kun sinun tapanasi on peräänkuuluttaa tieteellistä tutkimusta, niin ryhdy sinä viimeinkin haalimaan kokoon sitä perinpohjaista viihtymystutkimuksen symposiumia, joka selvittäisi, kuinka suurelle osalle väestöstä lopultakin olisi omiaan herra D:n vimmainen uljas uusi maailma, kuinka monelle pastoraali-idylli, kuinka monelle jokin muu. Minun prosenttilukuni edellä olivat kovasti intuitiivisia arvioita. Mutta nyt älä tyydy sosiologian, kulttuuri- ja aatehistorian, arvofilosofian ja antropologian miehiin, vaan lisää heihin ainakin biologit ja hermofysiologit, jotka parhaiten kyennevät mittaamaan viihtyvyyden fysiologiset kriteerit.
Mutta sekä tutkimustulosten valmistuttua että niitä odotellessasi ota huomioon, mitä rinnakkaiselon periaate todella edellyttää. Teollistuminen ja kaupungistuminen on jo ennen D:n vaikutusta pyrkinyt suurpiirteisesti valtaamaan maat ja mannut kokonaan, vaatimaan raaka-ainealueekseen kaikki pinta-alat, tuomaan pikatien sinnekin missä sitä ehkä vastustetaan, tyrkyttämään kehitysaluetukensa väkisin sinne, missä kehitys tuottaa tuskaa. Vai oletko huomannut, että – vaikkapa – puolet meidän valtakuntamme metsäalasta, puolet jokiemme koskista olisi jätetty koskemattomiksi luonnonihailijoille, niin kauaksi aikaa kunnes intressipiirien lukumääräsuhteet ja niiden tunne-elämän intensiteettikertoimet olisi selvitetty? Herra D:n lääke ainakin on selvä: taantumus on nitistettävä, yksiselitteisesti.
Tai entäpä jos me aloittaisimme siitä, onko D:n tulevaisuudenunelma ylimalkaan mahdollinen, voidaanko kulttuuria teollistumisen tiellä viedä ratkaisevasti nykyistä pitemmälle. D, joka ei hetkeksikään horjahda syvällisyyteen tai pohtivaan asenteeseen, ei häiriinny siitä, että ainakaan vielä tämänhetkisen tietämyksen mukaan se ei ole mahdollista. Aikamme todella suuret ongelmat, väestöräjähdys, jäteongelmat, ravintoketjujen myrkyttyminen, luonnonvarojen ehtyminen, jättiläismittaisen teollisuuden vaikutus ilmastoon ja sitä tietä jäätiköihin, ihmisen elämäntavan biologisen perustan luhistuminen – kaikki ne ovat toistaiseksi täysin ratkaisemattomia, kukin niistä tahollaan nostaa "edistykseltä" tien pystyyn. Nk. kohtalonkysymyksistä D malttaa syventyä ainoastaan sodan ja militarismin uhkaan, ja tekee sen, se myönnettäköön, moitteettomalla sadankomitealaisella tasolla. Mutta tuntuu jokseenkin kammottavalta, että D esiintyy pasifistina – kun atomisota on toki verrattomasti kivuttomampi katastrofin muoto kuin ne, joihin D:n tulevaisuudensuunnittelu näyttäisi johtavan. Vesistöjen saastuminen vilahtaa Maammekirjan sivuilla pari kertaa, mutta vaihtuu pian muihin asioihin, jälkiä jättämättä. D:lle ihminen on ilmassa leijuva astraalihahmo, jolla ei ole ruumista, juuria, taustaa eikä ympäristöä. Biologisesta oivalluksesta D on totaalisesti vapaa. Toivo Rautavaara, Reino Kalliola tai Tahko Pihkala eivät taatusti kuulu D:n haastateltaviin.
Yhtä järkyttävänä D:n ja näiden muiden helppoheikkien kyvyttömyys johtopäätöksiin ilmenee heidän tavassaan ymmärtää oman aikansa poliittisia virtauksia, yhteiskuntia ympärillään. Nämä kaasukammiot, Vietnamit ja voimistuvat totalitaariset tendenssit kaikissa maissa – jokainen tervejärkinen maallikko jo osaa yhdistää ne väestönkasvuun ja suurkaupunkien sulloutumisilmiöön, niitä seuraavine väistämättömine lähimmäisen arvon romahduksineen, ja biologi selittää ne suoralta kädeltä noilla tunnetuilla havainnoilla ylitiheiden eläinkantojen käyttäytymisestä. Mutta D ja kumppanit, heille ei Vietnamilla ja hyvinvointiyhteiskunnan kireällä kilpailuideologialla ole mitään keskinäistä yhteyttä, he – Enzensbergeriä vain hiukan muuntaen – "ovat yhä sitä mieltä, että nämä kriisit ovat onnettomia sattumia, jotka johtuvat virheellisestä asioiden hoidosta ja ymmärryksen puutteesta: muuten rauhanomaisen, terveen, ja hyvää tarkoittavan ideologian traagisia virheitä."
Luulen, että minun on rauhoittuakseni sittenkin otettava oppia D:stä: haettava ihanteeni ulkomailta. Muualla maailmassa edelläkävijänuoriso karistaa minkä ehtii harteiltaan länsimaisen taloudellis-teknillisen mielettömyyden pakkopaitaa, läähättävän kilpailun ja hukuttavan tavaranpaljouden hullunmyllyä, tavoittelee luonnollisen elämänilon ääntä itämailta ja omista sisuksistaan. Meillä intellektuellit, nämä hyväkkäät, sen sijaan meuhaavat aineellisesta hyvinvoinnista, kaupungistumisesta, koulutuksen tehostamisesta... Voimme kaiken jälkeen lyödä veljenkättä D:n kanssa: yhdyn hänen mielipiteeseensä Suomesta provinssina, periferiana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti