Ihmisten veljeydestä

PENTTI LINKOLA, 1967

Kun Helsingissä taannoin pidettiin kuuluisat nuorisofestivaalit ja minuakin pyydetiin niihin osallistumaan, en hennonnut uhrautua ja luopua suuremmista kesäriemuistani. Mutta osalta kieltäytyminen johtui siitä, että festivaalien idea jää minulle kaikessa kohtuullisessa idealismissani vieraaksi. Ajatus koko maanpiirin nuorison veljeydestä on suurenmoisen kaunis, mutta liian mielikuvituksellinen. Ne yhteiset intressit, jotka yhdistävät Suomen, Kuuban ja Togon nuoria ihmisiä, ovat mielestäni niin epämääräisiä ja teoreettisia, ettei niillä ole mitään merkitystä. Koko täysin erilainen elämänpiiri kaikkine konkreettisine yksityiskohtineen on auttamattomasti erottavana aitana. Lyhyesti sanoen: sydämelliseen ja lämpimään yleisinhimillisyyteen en jaksa uskoa, viileään ja asialliseen rauhanomaiseen rinnakkaiseloon kyllä. Mutta siihen riittää teoreettiseettinen ja tiedollinen pohja, seurustelua ja kontakteja ei välttämättä tarvita.

Mieleeni on kulkurikesien ajoilta erittäin voimakkaasti jäänyt nuori opettaja, jonka kanssa juttelin Suomussalmen Juntusrannan kansakoululla monia vuosia sitten. Hän oli älyllisesti virkeä ja huumorintajuinen tyyppi, juuri sitä ainesta, joka Helsingissä asueessaan olisi vuorenvarmasti kuulunut kulttuuriradikaalien kuppikuntaan. Etelästä hän olikin kotoisin, mutta Pohjolan luonto oli hänet nielaissut, kuten tavallisesti käy. Suhteensa etelään hän tilitti itseironisessa lausunnossa: "Alkuvuosina tuli sinne etelään tehtyksi matkoja tämän tästä, mutta nyt ne ovat jääneet, kun ei siellä kukaan osaa keskustella siiankalastuksesta."

Tällaiset tunnot ovat varmasti tuttuja jokaiselle siirtolaiselle, myös oman maamme sisällä, ja ne osoittavat, kuinka auttamattomasti ympäristöön sidottu ihminen on. Itse olen muuttunut helsinkiläisestä sisäsuomalaiseksi, ja vaikka nuoruuskin oikeastaan oli vain puolihelsinkiläinen, kun vähintään neljännesvuosi kului tiiviisti Hämeen sydämessä, niin Helsinki oli kuitenkin henkinen ympäristö. Tämän huomasi siitä, että kulttuuria harrastavan helsinkiläisnuorison ja tuolloisen Ylioppilaslehden aatemaailma oli vielä 1950-luvun puolivälissä tavattoman läheinen siitä huolimatta, että henkilökohtaisia suhteita tuohon piiriin minulla ei juuri ollut. Mutta mitään ei mahda sille, että sen jälkeen, hyvin hitaana prosessina kylläkin, on tapahtunut siitä etääntymistä, ja huolestuttavasti huomaan alkavani yhä paremmin ymmärtää Pentti Fabritiusta, Aku-Kimmo Ripattia ja vieläpä puheita helsinkiläisten ylimielisestä klikkihengestä, joita ennen pidin vain luvattoman alkeellisen ajattelun ja väärinkäsitysten tuotteina.  Mutta Turkuun minulla ei koskaan ole ollut mitään siteitä, ja niinpä pidän turkulaista närää Helsinkiä kohtaan esimerkiksi yliopistojen liepeillä edelleenkin vain pikkukaupunkimentaliteetin ja alemmuskompleksin ilmauksena...

Todellisen ihmisten veljeyden luulen vaativan sekä samantapaista ympäristöä ja olosuhteita että elämänkatsomuksellista yhteisymmärrystä. Ruotsalainen ja venäläinen luonnonihailija ovat minulle varmasti läheisempiä kuin suomalainen insinööri ja ekonomi, mutta brasilialainen luonnontutkija taitaa jo jäädä kelkasta. Tuskinpa ihminen, joka ei koskaan ole taistellut lunta ja pakkasta vastaan, voisi mitenkään tulla läheiseksi. Jo esimerkiksi gallialainen kulttuuri ja kirjallisuus on jäänyt minulle aina etäiseksi, ja kun luen noita juhlavuoden arviointeja Sibeliuksesta, en enää vähääkään ihmettele: ranskalaisten musiikkimiesten lausunnoista huokuu niin tyrmäävän vieras mielenlaatu, että heti sanon itselleni: noiden ihmisten kanssa minulla ei voi olla mitään yhteistä.

Sen sijaan sillanrakentamiset läheisiin naapuri- ja veljesmaihin saavat minusta heti sentimentaalisen lämpimän puoltajan. Isälläni oli aikoinaan paljon ystävyyssuhteita Viroon, ja pikkupoikana oli virolaisilla postimerkeillä niin tärkeä osa elämässäni, että presidentti Pätsin joviaalit kasvot vieläkin joskus ilmestyvät yöuniin. Sotien jälkeen luin kiihtyneenä pakolaistutkijain artikkeleita Viron erämaiden viimeisistä kotkista Ruotsin lintutieteellisen yhdistyksen julkaisusta ja ihailin niihin liittyviä mielikuvitusta kiihottavia kuvia Keski-Viron juhlallisilta suomailta: niiden maisemat olivat kyllin tuttuja vedotakseen omakohtaisiin tuntemuksiin ja kyllin vieraita ollakseen eksoottisia. Kun sitten muutama vuosi sitten muuan tarttolainen luonnontutkija yllättäen ryhtyi kanssani kirjeenvaihtoon, minulle tuli tilaisuus kysyä myös näiden Viron  kotkien kohtaloa sen jälkeen kun lukemani selvitykset katkesivat vuoteen 1944. Kävi liikutuksekseni ilmi, että samat Aegviidun, Alutagusen ja Laevan valtiaslinnut ovat yhä hyvässä tallessa ja pesivät samojen nevojen reunoissa, toiset yhtä samassa ikivanhassa pesässä - ja nykyisen erämäänihailijapolven hyvän silmälläpidon suojeluksessa.

Tämä tarttolainen antoi minulle muutenkin hyvän omakohtaisen kosketuksen siihen veljeyden tunteeseen rajojen yli, joka etenkin vanhempina ja pehmeämpinä aikoina on niin monen mieltä kiehtonut. Hän osoittautui sukulaissieluksi, joka kantaa huolta elämänkunnioituksen soveltamisesta Viron eläimistön kohtelussa, ja hän on tehnyt talouselämän jaloissa katoavan suurlinnuston esiintymisestä juuri samanlaisia valtakunnallisia selvityksiä, joiden parissa olen itse täällä joutunut puuhailemaan. Mutta on sanottava, että Virossa aineistot ovat verrattomasti täsmällisemmät kuin meillä Suomessa, luonnonharrastajien verkosto on siellä, kaikista suoneniskuista huolimatta, tavattoman tiheä. Baltian maissahan muutenkin täysin käsittämättömästi, kaikkien marxilaisten materialismin periaatteiden vastaisesti, sellainen kokonaan talouselämän intressien ulkopuolelle lankeava puhtaan perustutkimuksen haara kuin lintujentutkimus näyttää viettävän todellisia riemuvuosia nykyään; yksin julkisin varoin toimivia muutontarkkailuasemia on kokonainen rivi lyhyillä Baltian rannikoilla. Ja liikuttavaa pientä outouden väriä antaa ilmestyvien tutkimusten aina yhtä karu, likainen kellanharmaa paperi - sekä moderni paikannimistö. Haikarapari n:o 142 näkyy kolhoosi "Bolsevikin" mailla Metsäkülan Tammesillalla saaneen lentoon 3 poikasta, n:o 86 kolhoosi "Kalevipoegin" mailla Märjamaan Morasten Külassa 2 poikasta, mutta n:o 203:n pesintä sovhoosi "Partisanin" Puusmetsassa on epäonnistunut nolosti: 0 poega. Arvattaneen, että olen jaaritellut näin lavealti siksi, että nämä huomiot yhdeltä suppealta harrastusalaltakin mielestäni osuvasti kuvaavat suuren luonnon ja yleisinhimillisyyden voittoja yhteiskuntajärjestelmien ylitse.

Pitäisikö meidän tehdä vielä muita yleisiä johtopäätöksiä. Voisimme jälleen murehtia sitä, että sodat on yleensä käytännöllisistä syistä käyty juuri naapureiden kesken, joilla on kaikista kansoista parhaat edellytykset ymmärtää toisiaan. Ja voisimme viitata siihen, että Vietnamin sodassa ei osapuolilla todellakaan ole mitään mahdollisuuksia koskaan ymmärtää toistensa kieltä. Tai voisimme myös ottaa kantaa kieltenopetukseen ja todeta, että ruotsi, norja, venäjä ja vironkieli olisivat suomalaisen luonnolliset koulukielet, kun taas englanti ja espanja lankeaisivat pikemminkin vaan ulkomaankaupan ammattiväen osalle. Joka tapauksessa me joudumme maailmoja syleilevälle kansainvälisyydelle vastakkaisiin ajatuksiin ja toteamaan, että aito kosmopoliitti on merkillinen poikkeusilmiö.