Itsenäisyyspäivän puhe

PENTTI LINKOLA, radiossa 6.12.1967

50-vuotias Suomi - maa, jossa ihmiset jo koulun penkillä piiskataan ja pelotellaan puolikuoliaiksi uhkailemalla nykyajan kiristyneillä vaatimuksilla, jossa kouluyhteiskunta, kilpailuyhteiskunta vaatii yhä huomaavampaa suorituskykyä, yhä pilviä hipovampaa koulutustasoa, Yhteiskunta vaati sitä ja vaatii tätä kansalaiseltaan – aivan kuin natsi-Saksassa – eikä suinkaan halua antaa ihmiselle; ne jotka eivät halua pingottaa ja läähättää, vaan elää ja tulla onnellisiksi, se sysää syrjään ja polkee jalkoihinsa. Maa, jossa ihmisiltä ollaan riistämässä viimeisetkin tilaisuudet tehdä tervettä, ihmisarvon mukaista työtä omin käsin ja kourin metsissä, tuoksuvilla pelloilla ja kalarannoilla, yksilöllisissä, innostavissa pienyrityksissä – jossa heidät marssitetaan massoina suuriin tehdashalleihin ja jättiläisvirastoihin, kuin harmaat rottalaumat. Tämä paljaaksi hakattujen metsien ja pilattujen vesistöjen ahne, köyhtyvä maa, jossa suomalainen maisema, kaiken elämämme perusta, mullistetaan raiskioksi – maa, joka taisteli hirvittävän raskaat sodat ja turvasi asemansa ulkopolitiikan mestarien ohjauksessa – vain hävittääkseen rauhan aikana itseltään viihtyvyyden, elämän lämmön ja elämisen taidon – kova ja kylmä maa, jossa vain hippiet ja rappioalkoholistit tuntuvat säilyttäneen järkensä.

Sinä päivänsankari, sinä rakas oma maa – miksi taivaan tähden vielä varttuneella iällä riennät sokeasti apinoimaan sitä länsimaisen elämänmuodon lajia, joka perustuu mielettömään ihmiskäsitykseen? Etkö tosiaan ymmärrä, ettei ihminen ole muurahainen eikä mehiläinen – yhtä paljon kuin yhteyksiä toisiin ihmisiin hän tarvitsee yksinäisyyttä ja rauhaa, pimeää ja hiljaisuutta voidakseen elää täysipainoista elämää. Etkö ymmärrä edes kavahtaa, kun väkilukusi vieläkin joka vuosi lisääntyy kolmenkymmenen tuhannen ihmisen vapisuttavalla määrällä? Jo nyt sinun vieraantuneet ja toivottomat kansalaisesi eristäytyvät peltikuoren sisään, kun heidän pitää liikkua isänmaassaan, ajavat itsemurhavauhdilla toisensa kuoliaiksi ja jättävät nämä virumaan maantielle – koska suhdetta lähimmäiseen alkaa sävyttää se tuhruinen vihamielisyys, joka jo kauan on vallinnut suurten maailmankaupunkien slummeissa ja joka on kaikille eläintieteilijöille tuttu ylitiheistä eläinkannoista. Miksi, oi miksi annat kehitykselle ja edistykselle sairaalloisen myönteisen arvovärin – riippumatta siitä, mitä ne tuovat tullessaan?

En mielelläni puhaltaisi tuomiopasuunaan tällaisena päivänä. Haluaisin ennemminkin muistaa, että vielä on jäljellä elämänilon saarekkeita – vielä on nuoria, jotka kaikesta huolimatta, sittenkin, ehtivät ja osaavat pitää hauskaa, vielä jossakin saa joku hankkia elatustaan pihkaisten puunrunkojen kimpussa syysraikkaassa metsissä tai lämpimän tuoksuisessa navetassa, vielä jossakin puuhailee pihallaan vanhus, joka osaa elämisen taidon. Vielä harrastetaan paljonkin hyvää ja hienoa kirjallisuutta, taidetta ja musiikkia, vielä rehottaa jossakin rantalehto, jossa laulaa kuhankeittäjä, ja vielä kohoaa jossakin ylväs tunturi ilman hiihtohissiä. Mutta en voi olla huomaamatta, että tämä kaikki on sellaista suomalaisuutta, tahi yleisinhimillisyyttä, joka väistyy, häviää, sätkyttelee kuolinkouristuksissaan. Pelkään että seuraavia viittäkymmentä vuotta talousmiesten ja insinöörien lumoissa olevien poliitikkojen talutusnuorassa ei voi kestää kukaan.