PENTTI LINKOLA, 1993
Isäni tutki Laatokan-Karjalan kasvillisuutta joka kesä sotavuosiin,
kuolemaansa saakka. Mutta eipähän ottanut pikkupoikaa mukaansa
Impilahden niityille kertaakaan. Minulta jäi vanha Karjala näkemättä,
ennen kuin raja sulkeutui. Kun katselen Karjalaa tällä hetkellä kovin
erilaisin silmin kuin ne, jotka ovat siellä omakohtaisia menetyksiä
kokeneet, niin ei tuo tausta eroa kokonaan selitä, ei lähellekään. Mutta
tulkoon mainituksi. Yhtä kiihkeitä tunteita minulla Karjalaan kyllä
varmasti liittyy kuin tulisimmilla Karjala-haaveilijoilla konsanaan.
Seuraavaan
Karjalan vaiheeseen, Neuvosto-Karjalaan, minä jo ehdin mukaan, ja
silloin ne voimakkaat omat elämykset alkoivat. Sääli että massamatkailu
on suistanut matkakertomukset devalvaatioon. Petroskoin-matkaa
1970-luvulla tekisi mieli joskus muistella paperillakin.
Oikeasta
kunnon Neuvosto-Karjalasta siirryttiin perestroikan kautta liukuvasti
Uuteen Karjalaan, Venäjän-Karjalaan. Taksi- ja bussimatkalaisten ensi
aaltoihin en kiirehtinyt mukaan. Kuuntelin ja tunnustelin –
suursuomalaisten päivittelyä, luonnonystävien päinvastaista hehkuttelua.
Vasta parina viime vuotena on sitten tullut seilailtua Laatokalla ja
soudeltua Vuoksella, jokunen viikko. Ei vielä aivan samoin retkeilijän
vapauksin kuin muualla Euroopassa, mutta puoliksi kuitenkin.
Siinähän
kävi sitten niin, että ennalta kuullut selonteot kalpenivat kerrassaan.
Ei niiden voimassa ja värikkyydessä mitään vikaa ollut, mutta Karjalan
todellisuus löi ne kaikki laudalta. Odotukset olivat oikeansuuntaiset,
mutta täyttyivät yli äyräiden. En minäkään pysty kieleen tarvittavia
uusia huippulaatusanoja sepittämään ja yritän valita toisen tien. Yritän
selittää niitä tekijöitä, joiden ansiosta itärajamme on tällä hetkellä
huikaisevin raja maapallolla: tällä puolen helvetti, tuolla puolen
paratiisi
Kestää aikansa, kun vaeltaa päivästä toiseen Vuoksen
saarten ja rantojen yltiöpäisessä rehevyydessä, halavien,
villivaahteroiden, koivikoiden, jättiläishaapojen ja tuomien
sokkeloissa, ympärillä kaikki unelmalinnut mitä Pohjois-Euroopan
lehdosta voi löytää, kultarinnat, kuhankeittäjät, pyrstötiaiset,
pikkusiepot ja valkoselkätikat, ja kuuntelee peninkulma peninkulman
perästä rantaruohoston ylenpalttista mellastusta, kaulushaikaroita,
luhtahuitteja ja rastaskerttusia – niin, kestää aikansa, ennen kuin
rauhoittuu luonnontuntijana pohtimaan tällaisen eloyhteisön syntyä.
Toki
tiedän entuudestaan pääsäännön, että lehto elpyy, uusiutuu ja kasvaa
nopeammin kuin muut metsätyypit. Karjalassa on nyt satojen
neliökilometrien koealat, jotka osoittavat, että viidessäkymmenessä
vuodessa polttopuu- ja lehdeslepikosta, ränsitystä vene- ja
laidunrannasta tulee aarniolehto, joka näyttää jo saavuttaneen
lopullisen tasapainon. Siinä on jo mahtavia täyskasvuisia puita ja se
määrä kolopökkelöitä, kantoja, maapuita ja nojopuiden kaikkia
kallistuskulmia mikä aarniometsään mahtuu – kaikki se, minkä lehdon
tuhannet eläimet, kasvit ja sienet tarvitsevat.
Vihreät lehdot,
vihreät niityt! Siinä missä samojen leveysasteiden suomalainen aukea
pohottaa puoli vuotta synkän mustalle mullokselle auki viillettynä,
siinä Karjala karjoineen ja nurmineen vihottaa vihreänä. Ja
karjatalouden ihana väljyys ja tehottomuus jättää kukille tilan kukkia.
Seitsemänkymmentä vuotta on mentävä ajassa taaksepäin, ennen kuin tällä
puolen rajan kohdataan sellainen ruisrääkkien raksutus kuin
nyky-Karjalan niityillä. Kuinka kauas on palattava Saimaan historiassa,
ennen kuin kohdataan sama norppien vilinä kuin Laatokalla, jossa niitä
pulikoi joka rantakallion kyljessä?
Entä sitten ihminen Karjalan
kannaksella? Ihminenhän on kaiken avain, hän joko sitoo tai päästää.
Minä katselen siellä ihmistä yhtä paljon kuin luontoa, ja lumoudun
molemmista. Lumoudun ihmisen puuttumisesta: ei raiskaajaa, huvilaa,
laituria, moottorivenettä, vaikka peninkulmat vaihtuvat. Mutta lumoudun
myös ihmisen läsnäolosta, niistä pikku onkiukoista, jotka harmaina ja
hiljaisina huomaan joenmutkassa pajupensaan katveessa vasta kuin veneeni
melkein törmää. Koskaan en näe ongenkohon värähtävänkään. Rauha on
täydellinen.
Ennen kaikkea minä ihastun heidän kyliinsä, ne
riemullisella tavalla huvittavat minua. Kuinka on tilastollisesti
mahdollista, että yksikään sadoista vajoista ja mökkeröistä ei ole
vatupassissa, suorassa kulmassa? Ja kuinka on mahdollista, että
lautapinot, veistettyjen hirsien, betonipylväiden ja harkkojen kasat
vääjäämättömästi uinahtavat korkeaan heinään ja tiklien
takiaispehkoihin, ennen kuin ponnistavat ylös pöyhkeiksi, joutaviksi,
ylimääräisiksi rakennuksiksi?
Mutta näen myös pääasian romun
seassa: välttävät, riittävät asunnot, sadat ja tuhannet pienet
kasvihuoneet ja keittiöpalstat. Tutkimme rantakylän, jossa talot ovat
harvassa samaan tapaan kuin Suomessa, mutta niitä eivät yhdistä autotiet
vaan suloiset kinttupolut, joita myöten emännät ja isännät kantavat
kasseja kylän kaupasta, reippaina ja ryhdikkäinä. Piiritämme kylän
manteren puolelta ja toteamme, että sinne tosiaankin tulee vain se ainoa
tie, jolle henkilöautolla ei ole mitään asiaa, sen syviä raiteita
pystyy ryömimään vain venäläinen kuorma-auto jossa on korkea maavara.
Kylässä
on myös yksi stalininmallinen kerrostalo, kolme kerrosta. Pihassa
telmii iloisia koiria ja lapsia. Ovia ei ainakaan kesällä näy missään,
on vain oviaukot. Niistä kulkee jatkuva virta pääskysiä sisään ja ulos.
En kehtaa tunkeutua rappusiin, ja niinpä vieläkin mietin, missä
pääskyjen pesät olivat – nousivatko ne rappukäytävissä ylös eri
kerroksiin, ehkä asuntoihin? Puut ja pensaat törkkivät seiniä, yrittävät
ikkunoista sisään. Ihminen suostuu kerrankin olemaan yhtä luonnon
kanssa. Länsimainen luonnonystävä on lopullisesti myyty.
Käkisalmen
omalla satojen saarten suurjärvellä kohdattiin valtaisa retkeily- ja
leireilynäytelmä. Sadat, luultavasti tuhannet soutuveneet kansoittivat
helteisen järven: perheitä, pariskuntia, valtaosa nuorisoa, kaverusten
ryhmiä. Erikseen muistan veneen, josta jo kauas kuului iloinen naurun ja
juttelun melske, vaikka sitä kuljetti vain yksi opiskelijaikäinen
rivakka soutajatyttö. Läheltä sivuutettaessa laskin kuitenkin seitsemät
paljaat sääret, jotka roikkuivat partaan yli, varpaat vedessä
viillytellen.
Parina yönä osallistuttiin venekuntien yöpymiseen
saarissa. Kaikille sopiville kovarantaisille paikoille oli syntynyt
valmis nuotiopaikka, monille jäänyt pehmeitä kaislavuoteita edellisten
jäljiltä. Naapurinuotioilla puoleen yöhön saakka taukoamatonta
jutunkerrontaa ja naurua, tyttöjen ja poikien äänet vuoronperään, ja
jatkuvaa polttopuun nyrhimistä luvalla sanoen alkeellisilla pikku
kirveillä. Sahoja ei kuulunut kalustoon, ja niinpä kannot ja elävät puut
kärsivät nuotion lähipiirissä vain kymmenen metrin säteellä, siitä
alkoi koskematon aarnio. Kello neljän aikaan aamulla alkoi taas kirves
napsua, nuotio savuta, ilakointi ja pajautus kaikua. Nukkumiseen ei
ihanaa viikonloppua näemmä kannattanut tuhlata.
Soutuarmaadojen
arvoitus selvisi, kun rannoilta löytyi parikin suurta venevuokraamoa
mitättömine maksuineen. Mutta mistä oli peräisin kolmannes laivastosta,
pitkät maastonväriset kanoottikaksikot, joiden mykistävä merikelpoisuus
esittäytyi myös Vuoksen pystyissä koskissa? Selitys tuli vasta
Käkisalmen rautatieasemalla rannan tuntumassa, johon puolen tunnin
välein saapui Pietarista komea vihreä lomajuna. Niistä purkautui
pariskuntia suuret nyytit niskassa, sisältönä epäilemättä teltta,
makuupussi ja eväät. Mutta eipäs, paljastuikin kasa kankaankappaleita ja
kevytmetallikehikoita: kahdessa minuutissa kanootti koossa ja nuoripari
menossa täyttä vauhtia saaristoon.
Paluumatkalla maantiellä
idylli särkyy julmasti. Se uhka, jonka olemme koko ajan tienneet,
esittäytyy. Suomalaiset rekka-autot, kirkasväriset, trimmatut, täynnä
raakalaisen voimaa, mouruavat kohti länttä, kukin mukanaan viisikymmentä
tonnia valkoisia koivuja. Viipurissa kohtaamme toisia suomalaisia.
Hätääntyneet tytöt tulevat luoksemme, he ovat olleet toisilla rannoilla
Kannaksella, ja he kyselevät, eivätkö suomalaiset luonnonystävät ja
heidän järjestönsä voi estää Karjalan ryöstämistä. Mutta mitä me voimme
tehdaspuulle, Enso-Gutzeitille, Eno-Cellille, joilla on toinen
maailmankatsomus ja tuhatkertaisesti enemmän hevosvoimia?
Karjala selvittää, opettaa paljon. Siellä tulee mieleen myös monia kummallisia asioita, muistumia, mielleyhtymiä.
Muistan
äkkiä hyvin selvästi talvisodan, jatkosodan, silloiset sanomalehdet,
omaisten ja sukulaisten puheet. Muistan jatkuvan jumputuksen
savijalkaisesta jättiläisestä ja sen, että yksi suomalainen vastaa
kymmentä ryssää. Kun nyt katselen vahvoja venäläisiä melojapoikia ja
ajattelen kotiseutuni veteliä, auton ja moottoriveneen täydessä
orjuudessa hötkyileviä nuorukaisia, näen että tällä hetkellä yksi ryssä
vastaa kymmentä suomalaista. Mutta nyt ei ole sota, ja kauppasodassa he
eivät pärjää.
Karjalassa minä näen selvemmin kuin koskaan sen
tekopyhän hämäyksen läpi, että ihminen ja luonto voisivat rehottaa
samanaikaisesti. Ne ovat aina toistensa vaihtoehtoa, joko - tahi. Mutta
Karjalassa minä näen ihmisen, joka TYYTYY ja LUOPUU. Se on valtava
kokemus.
Vihdoin minä lopullisesti ymmärrän, miksi minä omassa
maassani, johon olen sidottu, elän pysyvän kauhun vallassa, miksi
minulla on tunne kuin minua koko ajan lyötäisiin nyrkillä naamaan. Ei se
johdu pelkästään siitä, että metsät on raadeltu ja rannat alennettu
markkinahumuun. Ei se johdu asfaltti- ja betonipintojen suunnattomasta
määrästä sinänsä eikä autojen miljoonaisesta kimalluksesta katsoi minne
hyvänsä. Se johtuu siitä, että tässä maassa kaikki on raakaa, sileää,
räikeää, puleerattua, valmista. Kauheinta on se, että tämä maa on
järjestyksen kourissa, täällä on kaikki ojennuksessa. Raivaussaha on
työkaluista kammottavin. Joka hiekanjyvään on lyöty ihmisen ylimääräinen
omistajamerkki. Suomessa ei ole mitään salaperäistä, ei mitään lempeää,
ei missään himmeää hehkua.
Hetken verran Vuoksen lehdoissa
häilähtää toivo. Ehkä joskus minun Suomenikin, minun Hämeeni on tämän
näköinen, palaa elämään. Öykkärien ote kirpoaa. Minun kotirantani, minun
kotimetsäni ovat taas vihreät, tuuheat. Mutta se on vain häilähdys. Ei
siinä niin päin käy. Toisin päin siinä käy.
En usko, että
Karjalan näkeminen on ollut hyväksi. Karjala on kuin onni, niin kuin
ihmiselämän onni aina – sen näkee vilaukselta, ja sitten se on poissa.
Päällimmäiseksi jää aina suru.
2 kommenttia:
timanttista kerrontaa ja vielä täyttä asiaa.
Mahtavaa kerrontaa ja tunnelmointia. Ylistystä aidolle Karjalalle, jota on paljon säilynyt, kiitos "syrjäisyyden".
Lähetä kommentti