Karjala

PENTTI LINKOLA, 1993

Isäni tutki Laatokan-Karjalan kasvillisuutta joka kesä sotavuosiin, kuolemaansa saakka. Mutta eipähän ottanut pikkupoikaa mukaansa Impilahden niityille kertaakaan. Minulta jäi vanha Karjala näkemättä, ennen kuin raja sulkeutui. Kun katselen Karjalaa tällä hetkellä kovin erilaisin silmin kuin ne, jotka ovat siellä omakohtaisia menetyksiä kokeneet, niin ei tuo tausta eroa kokonaan selitä, ei lähellekään. Mutta tulkoon mainituksi. Yhtä kiihkeitä tunteita minulla Karjalaan kyllä varmasti liittyy kuin tulisimmilla Karjala-haaveilijoilla konsanaan.

Seuraavaan Karjalan vaiheeseen, Neuvosto-Karjalaan, minä jo ehdin mukaan, ja silloin ne voimakkaat omat elämykset alkoivat. Sääli että massamatkailu on suistanut matkakertomukset devalvaatioon. Petroskoin-matkaa 1970-luvulla tekisi mieli joskus muistella paperillakin.

Oikeasta kunnon Neuvosto-Karjalasta siirryttiin perestroikan kautta liukuvasti Uuteen Karjalaan, Venäjän-Karjalaan. Taksi- ja bussimatkalaisten ensi aaltoihin en kiirehtinyt mukaan. Kuuntelin ja tunnustelin – suursuomalaisten päivittelyä, luonnonystävien päinvastaista hehkuttelua. Vasta parina viime vuotena on sitten tullut seilailtua Laatokalla ja soudeltua Vuoksella, jokunen viikko. Ei vielä aivan samoin retkeilijän vapauksin kuin muualla Euroopassa, mutta puoliksi kuitenkin.

Siinähän kävi sitten niin, että ennalta kuullut selonteot kalpenivat kerrassaan. Ei niiden voimassa ja värikkyydessä mitään vikaa ollut, mutta Karjalan todellisuus löi ne kaikki laudalta. Odotukset olivat oikeansuuntaiset, mutta täyttyivät yli äyräiden. En minäkään pysty kieleen tarvittavia uusia huippulaatusanoja sepittämään ja yritän valita toisen tien. Yritän selittää niitä tekijöitä, joiden ansiosta itärajamme on tällä hetkellä huikaisevin raja maapallolla: tällä puolen helvetti, tuolla puolen paratiisi

Kestää aikansa, kun vaeltaa päivästä toiseen Vuoksen saarten ja rantojen yltiöpäisessä rehevyydessä, halavien, villivaahteroiden, koivikoiden, jättiläishaapojen ja tuomien sokkeloissa, ympärillä kaikki unelmalinnut mitä Pohjois-Euroopan lehdosta voi löytää, kultarinnat, kuhankeittäjät, pyrstötiaiset, pikkusiepot ja valkoselkätikat, ja kuuntelee peninkulma peninkulman perästä rantaruohoston ylenpalttista mellastusta, kaulushaikaroita, luhtahuitteja ja rastaskerttusia – niin, kestää aikansa, ennen kuin rauhoittuu luonnontuntijana pohtimaan tällaisen eloyhteisön syntyä.

Toki tiedän entuudestaan pääsäännön, että lehto elpyy, uusiutuu ja kasvaa nopeammin kuin muut metsätyypit. Karjalassa on nyt satojen neliökilometrien koealat, jotka osoittavat, että viidessäkymmenessä vuodessa polttopuu- ja lehdeslepikosta, ränsitystä vene- ja laidunrannasta tulee aarniolehto, joka näyttää jo saavuttaneen lopullisen tasapainon. Siinä on jo mahtavia täyskasvuisia puita ja se määrä kolopökkelöitä, kantoja, maapuita ja nojopuiden kaikkia kallistuskulmia mikä aarniometsään mahtuu – kaikki se, minkä lehdon tuhannet eläimet, kasvit ja sienet tarvitsevat.

Vihreät lehdot, vihreät niityt! Siinä missä samojen leveysasteiden suomalainen aukea pohottaa puoli vuotta synkän mustalle mullokselle auki viillettynä, siinä Karjala karjoineen ja nurmineen vihottaa vihreänä. Ja karjatalouden ihana väljyys ja tehottomuus jättää kukille tilan kukkia. Seitsemänkymmentä vuotta on mentävä ajassa taaksepäin, ennen kuin tällä puolen rajan kohdataan sellainen ruisrääkkien raksutus kuin nyky-Karjalan niityillä. Kuinka kauas on palattava Saimaan historiassa, ennen kuin kohdataan sama norppien vilinä kuin Laatokalla, jossa niitä pulikoi joka rantakallion kyljessä?

Entä sitten ihminen Karjalan kannaksella? Ihminenhän on kaiken avain, hän joko sitoo tai päästää. Minä katselen siellä ihmistä yhtä paljon kuin luontoa, ja lumoudun molemmista. Lumoudun ihmisen puuttumisesta: ei raiskaajaa, huvilaa, laituria, moottorivenettä, vaikka peninkulmat vaihtuvat. Mutta lumoudun myös ihmisen läsnäolosta, niistä pikku onkiukoista, jotka harmaina ja hiljaisina huomaan joenmutkassa pajupensaan katveessa vasta kuin veneeni melkein törmää. Koskaan en näe ongenkohon värähtävänkään. Rauha on täydellinen.

Ennen kaikkea minä ihastun heidän kyliinsä, ne riemullisella tavalla huvittavat minua. Kuinka on tilastollisesti mahdollista, että yksikään sadoista vajoista ja mökkeröistä ei ole vatupassissa, suorassa kulmassa? Ja kuinka on mahdollista, että lautapinot, veistettyjen hirsien, betonipylväiden ja harkkojen kasat vääjäämättömästi uinahtavat korkeaan heinään ja tiklien takiaispehkoihin, ennen kuin ponnistavat ylös pöyhkeiksi, joutaviksi, ylimääräisiksi rakennuksiksi?

Mutta näen myös pääasian romun seassa: välttävät, riittävät asunnot, sadat ja tuhannet pienet kasvihuoneet ja keittiöpalstat. Tutkimme rantakylän, jossa talot ovat harvassa samaan tapaan kuin Suomessa, mutta niitä eivät yhdistä autotiet vaan suloiset kinttupolut, joita myöten emännät ja isännät kantavat kasseja kylän kaupasta, reippaina ja ryhdikkäinä. Piiritämme kylän manteren puolelta ja toteamme, että sinne tosiaankin tulee vain se ainoa tie, jolle henkilöautolla ei ole mitään asiaa, sen syviä raiteita pystyy ryömimään vain venäläinen kuorma-auto jossa on korkea maavara.

Kylässä on myös yksi stalininmallinen kerrostalo, kolme kerrosta. Pihassa telmii iloisia koiria ja lapsia. Ovia ei ainakaan kesällä näy missään, on vain oviaukot. Niistä kulkee jatkuva virta pääskysiä sisään ja ulos. En kehtaa tunkeutua rappusiin, ja niinpä vieläkin mietin, missä pääskyjen pesät olivat – nousivatko ne rappukäytävissä ylös eri kerroksiin, ehkä asuntoihin? Puut ja pensaat törkkivät seiniä, yrittävät ikkunoista sisään. Ihminen suostuu kerrankin olemaan yhtä luonnon kanssa. Länsimainen luonnonystävä on lopullisesti myyty.

Käkisalmen omalla satojen saarten suurjärvellä kohdattiin valtaisa retkeily- ja leireilynäytelmä. Sadat, luultavasti tuhannet soutuveneet kansoittivat helteisen järven: perheitä, pariskuntia, valtaosa nuorisoa, kaverusten ryhmiä. Erikseen muistan veneen, josta jo kauas kuului iloinen naurun ja juttelun melske, vaikka sitä kuljetti vain yksi opiskelijaikäinen rivakka soutajatyttö. Läheltä sivuutettaessa laskin kuitenkin seitsemät paljaat sääret, jotka roikkuivat partaan yli, varpaat vedessä viillytellen.

Parina yönä osallistuttiin venekuntien yöpymiseen saarissa. Kaikille sopiville kovarantaisille paikoille oli syntynyt valmis nuotiopaikka, monille jäänyt pehmeitä kaislavuoteita edellisten jäljiltä. Naapurinuotioilla puoleen yöhön saakka taukoamatonta jutunkerrontaa ja naurua, tyttöjen ja poikien äänet vuoronperään, ja jatkuvaa polttopuun nyrhimistä luvalla sanoen alkeellisilla pikku kirveillä. Sahoja ei kuulunut kalustoon, ja niinpä kannot ja elävät puut kärsivät nuotion lähipiirissä vain kymmenen metrin säteellä, siitä alkoi koskematon aarnio. Kello neljän aikaan aamulla alkoi taas kirves napsua, nuotio savuta, ilakointi ja pajautus kaikua. Nukkumiseen ei ihanaa viikonloppua näemmä kannattanut tuhlata.

Soutuarmaadojen arvoitus selvisi, kun rannoilta löytyi parikin suurta venevuokraamoa mitättömine maksuineen. Mutta mistä oli peräisin kolmannes laivastosta, pitkät maastonväriset kanoottikaksikot, joiden mykistävä merikelpoisuus esittäytyi myös Vuoksen pystyissä koskissa? Selitys tuli vasta Käkisalmen rautatieasemalla rannan tuntumassa, johon puolen tunnin välein saapui Pietarista komea vihreä lomajuna. Niistä purkautui pariskuntia suuret nyytit niskassa, sisältönä epäilemättä teltta, makuupussi ja eväät. Mutta eipäs, paljastuikin kasa kankaankappaleita ja kevytmetallikehikoita: kahdessa minuutissa kanootti koossa ja nuoripari menossa täyttä vauhtia saaristoon.

Paluumatkalla maantiellä idylli särkyy julmasti. Se uhka, jonka olemme koko ajan tienneet, esittäytyy. Suomalaiset rekka-autot, kirkasväriset, trimmatut, täynnä raakalaisen voimaa, mouruavat kohti länttä, kukin mukanaan viisikymmentä tonnia valkoisia koivuja. Viipurissa kohtaamme toisia suomalaisia. Hätääntyneet tytöt tulevat luoksemme, he ovat olleet toisilla rannoilla Kannaksella, ja he kyselevät, eivätkö suomalaiset luonnonystävät ja heidän järjestönsä voi estää Karjalan ryöstämistä. Mutta mitä me voimme tehdaspuulle, Enso-Gutzeitille, Eno-Cellille, joilla on toinen maailmankatsomus ja tuhatkertaisesti enemmän hevosvoimia?

Karjala selvittää, opettaa paljon. Siellä tulee mieleen myös monia kummallisia asioita, muistumia, mielleyhtymiä.

Muistan äkkiä hyvin selvästi talvisodan, jatkosodan, silloiset sanomalehdet, omaisten ja sukulaisten puheet. Muistan jatkuvan jumputuksen savijalkaisesta jättiläisestä ja sen, että yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää. Kun nyt katselen vahvoja venäläisiä melojapoikia ja ajattelen kotiseutuni veteliä, auton ja moottoriveneen täydessä orjuudessa hötkyileviä nuorukaisia, näen että tällä hetkellä yksi ryssä vastaa kymmentä suomalaista. Mutta nyt ei ole sota, ja kauppasodassa he eivät pärjää.

Karjalassa minä näen selvemmin kuin koskaan sen tekopyhän hämäyksen läpi, että ihminen ja luonto voisivat rehottaa samanaikaisesti. Ne ovat aina toistensa vaihtoehtoa, joko - tahi. Mutta Karjalassa minä näen ihmisen, joka TYYTYY ja LUOPUU. Se on valtava kokemus.

Vihdoin minä lopullisesti ymmärrän, miksi minä omassa maassani, johon olen sidottu, elän pysyvän kauhun vallassa, miksi minulla on tunne kuin minua koko ajan lyötäisiin nyrkillä naamaan. Ei se johdu pelkästään siitä, että metsät on raadeltu ja rannat alennettu markkinahumuun. Ei se johdu asfaltti- ja betonipintojen suunnattomasta määrästä sinänsä eikä autojen miljoonaisesta kimalluksesta katsoi minne hyvänsä. Se johtuu siitä, että tässä maassa kaikki on raakaa, sileää, räikeää, puleerattua, valmista. Kauheinta on se, että tämä maa on järjestyksen kourissa, täällä on kaikki ojennuksessa. Raivaussaha on työkaluista kammottavin. Joka hiekanjyvään on lyöty ihmisen ylimääräinen omistajamerkki. Suomessa ei ole mitään salaperäistä, ei mitään lempeää, ei missään himmeää hehkua.

Hetken verran Vuoksen lehdoissa häilähtää toivo. Ehkä joskus minun Suomenikin, minun Hämeeni on tämän näköinen, palaa elämään. Öykkärien ote kirpoaa. Minun kotirantani, minun kotimetsäni ovat taas vihreät, tuuheat. Mutta se on vain häilähdys. Ei siinä niin päin käy. Toisin päin siinä käy.

En usko, että Karjalan näkeminen on ollut hyväksi. Karjala on kuin onni, niin kuin ihmiselämän onni aina – sen näkee vilaukselta, ja sitten se on poissa. Päällimmäiseksi jää aina suru.

2 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

timanttista kerrontaa ja vielä täyttä asiaa.

Hoax revealed kirjoitti...

Mahtavaa kerrontaa ja tunnelmointia. Ylistystä aidolle Karjalalle, jota on paljon säilynyt, kiitos "syrjäisyyden".