Älä usko enemmistöön

PENTTI LINKOLA (Luonto-Liiton talvipäivillä 1972)

Kun puhutaan sellaisessa seurassa kuin täällä Luonto-Liitossa, nuorten biologien keskuudessa, voidaan sivuuttaa kiistakysymys siitä, onko maapallon korkeammilla elämänmuodoilla tulevaisuutta vai ei. Me tiedämme, että on epäolennaista, riittävätkö maapallon teräs- tai tina- tai kupari- tai öljy- ja maakaasuvarat loppujen lopuksi kolmekymmentä vai satakolmekymmentä vuotta, tapahtuvatko ihmisen teollisuuden palamisjätteiden aiheuttamat ilmakehän, vesistöjen tuoton tai kasvien yhteyttämisprosessin järkytykset, niin sanottu lopullinen ekokatastrofi, kymmenen, viidenkymmenen vai kahdensadan vuoden päästä. Me tiedämme, että sikäli kuin pysähtymättömän aineellisen vaurastumisen pyrkimys kuuluu ihmisen lajityypillisiin ominaisuuksiin, niinkuin ilmeistä on, ekokatastrofi on joka tapauksessa lähisukupolvien aikana väistämätön. Mikä hyvänsä kasvuvauhti jos se on päättymätön johtaa maapallon hyödyntämiseen loppuun silloin kun tekniikan taso on tähän riittävä, niin kuin se jo nyt on. On aika surkeaa, että maallikkoajattelija yhä vielä puhuu 'tuomionpäivänprofeetoista' silloin kun kysymyksessä ovat tieteelliset tosiasiat, joiden tajuamiseen ei tarvita paljon muuta kuin rahtunen logiikkaa.

Otaksun, että me emme täällä puhu tuomionpäivänprofeetoista, vaan lähdemme siitä, että laji ihminen on tullut kehityshistoriansa siihen vaiheeseen, jossa sen isojenaivojen liikakasvu on juuri johtamassa lajin poiskarsiutumiseen. Jo alkeistiedot paleontologiassa, maapallon elämänhistorian tuntemuksessa, riittävät kertomaan, että tämänkaltaiseen umpikujaan jonkin lajin kehityksessä ei sisälly sinänsä mitään merkillistä. Erikoinen sivupiirre on kylläkin se, että ihmislajin tapauksessa maapallo hyödynnetään niin totaalisesti loppuun, että samalla pyyhkiytyy tuhansia ellei miljoonia muita eliölajeja tältä planeetalta, suuri osa jo ennen tuhon aiheuttajalajin omaa lopullista häviämistä.

Luonnontutkijalle tarjoutuu tässä kehityskulussa jännittävä analyysintekijän ja tarkkailijan osa. Jännittävää asetelmassa on sekin, että kun luonnontutkija on itse asianosainen, kun kysymyksessä on myös hänen oma ja jälkeläistensä kohtalo, hän ei useinkaan kovin pitkälle jaksa pysytellä puolueettomana ja kiinnostuneena sivustaseuraajana. Koko eliökunnalle yhteinen itsesäilytysvaisto, sekä yksilöä että lajia koskevana, saa luonnontutkijan monesti myös miettimään keinoja päästä pälkähästä ja sitä tietä heittäytymään yhteiskunnalliseen keskusteluun. Omalta kohdaltani ajattelen myös sellaisia luonnontutkijoita, jotka ovat ensi sijassa luonnonystäviä, joiden tunne-elämää ei niinkään kosketa oman lajin kohtalo kuin se suunnaton köyhtyminen, joka parhaillaan kohtaa eläimiä ja kasveja maapallolla. – Pohtiessaan mahdollisia ratkaisuja ja toimenpiteitä järkevä luonnontutkija tuskin enää tähtää pitemmälle kuin tuhojen viivyttämiseen kenties jollakin vuodella tai kuukaudella.

Kun biologi tarkastelee niitä lajityypillisiä ominaisuuksia, jotka ihmisessä ovat ainaansaaneet tämän ekokatastrofin kynnykselle joutumisen, niin ensimmäisenä on tietysti mainittava teknillinen osaavuus. Mutta lääketiede ja insinööritaito eivät sellaisinaan välttämättä olisi murskanneet luonnon järjestelmiä niin totaalisesti kuin on tapahtunut. Teknisen etevyyden rinnalla on muistettava toinen ihmisen tuhoisa ominaisuus, sosiaalisuus, taipumus yhteistoimintaan, ihmisten keskinäinen veljeys. Se eri yhteyksissä kyllästymiseen saakka kuvattu muinaissuomalainen, joka lähti nitistämään kirveellä uudisraivaajanaapurinsa kun näki vuoleskeltuja lastuja kotivirrallaan, ei ikinä olisi saattanut maapallon elämää umpikujaan. Vain muurahaisihmisen sosiaalisuus ja solidaarisuus on tehnyt mahdolliseksi tämän hirvittävän yksilötiheyden, tämän ihmislihan ja ihmisjätteen määrän, johon maapallo tukehtuu. Neljä miljardia kappaletta samaa suurikokoista nisäkäslajia, tätä karvatonta törkimystä, kihisemässä pienellä pallollamme on suurin mielettömyys, mitä aurinkokunnassamme on toistaiseksi nähty. Tai ehkä sitäkin suurempi mielettömyys on se, että vielä tässäkään tilanteessa eivät kyynelsilmäiset ihmisystävä-idealistit osaa sulkea suutaan.

Yhteiskunnallisen keskustelun muotiaiheita on väittely siitä, kumpi talousjärjestelmä, sosialistinen vai kapitalistinen, edesauttaa tehokkaammin erilaisia saastumisilmiöitä ja luonnonvarojen loppuunhyödyntämistä. Tällä hetkellähän me jo näemme, että nämä talousjärjestelmät yhä enemmän lähenevät toisiaan, kohti yhtenäistä sekatalousjärjestelmää. Kapitalistinen järjestelmä, joka alkuaan on voimakkaiden, toimintatarmoisten yksilöiden sanelema, siis niiden ihmisten, joiden kilpirauhas- ym. hormonitoiminta on keskimääräistä vilkkaampaa, pehmenee ns. kansankapitalismiksi, jossa vähäväkisillekin väenväkisin siirretään ostovoimaa, jotta raivoisa tuotanto löytäisi kuluttajia. Sosialistinen järjestelmä taas, jossa periaatteessa heikkojen, velttojen ja aloitekyvyttömien ihmisten, siis noiden, jotka laulavat "tovereissamme meilla on voimaa", toisin sanoen ihmisten joiden kilpirauhaseritys on heikkoa, olisi pitänyt joukkovoimallaan päästä niskan päälle, on joutunut antamaan yhä enemmän tilaa häikäilemättömien voimaihmisten rymistelylle. Kun varhemmin valtaa käyttelivät kapitalistisessa systeemissä vuorineuvokset, suomalaisella termillä ilmaistuna, ja sosialistisessa systeemissä puoluesihteerit, se nyt alkaa molemmissa olla nuorten, tehokkaiden kovasilmäisten teknokraattiryhmien käsissä.

Merkittävää luonnon- ja luonnonvarainsuojelun kannalta on se, että molemmissa järjestelmissä teknokraatti-vallankäyttäjillä on väestön valtavan enemmistön haltioitunut kannatus ja tuki takanaan. Molemmissa järjestelmissä on järkähtämättömästi taattu niiden kokoava päämäärä, aineellisen hyvinvoinnin lisääminen ilman ylärajaa ja minkäänlaista kontrollimekanismeja, tämä ihmisen lajinkehityksen keskeinen, hallitseva piirre.

Jos kuitenkin ajattelemme näiden järjestelmien alkuperäisiä pelkistettyjä tyyppejä niin voimme todeta, että kapitalistiseen järjestelmään voisi sisältyä toivon siemeniä ainakin paikallisesti ja rajallisesti. Siellä missä taloudellisessa päätöksenteossa on vähänkin jalansijaa yksilön itsenäisyydellä, siellä on aina olemassa teoreettinen mahdollisuus että päätösvaltainen henkilö on lajistaan poikkeava ja saattaa esimerkiksi asettaa muita tavoitteita aineellisen hyvinvoinnin kohottamisen edelle. Vuorineuvos vai saada vaikka uskonnollisen herätyksen tai tulla muulla tavalla höperöksi. Erityisen synkkää ja lohdutonta on se että taloudellisen vallan periytyvyys on katoamassa. Tämä järjestelmä on pystynyt huomattavasti hidastamaan meidän kaikkien tuhoa: taitavalla ja häikäilemättömällä tehdasyrityksen perustajalla on usein tyhmiä ja velttoja poikia, jotka sähläävät isän tehtaat hunningolle, näin hellittäen tavaran liikatuotannon ja saastumisen kuristusrengasta kaulallamme. Mutta siellä missä päätöksentekijä on kollektiivi, siellä on aina määräävänä tekijänä keskivertoihminen pelkistetyn tuhoisine tavoitteineen. Sosialistisessa suunnitelmataloudessa saamme siten aina kaiken toivon heittää.

Jos ajattelemme talousjärjestelmien ohella poliittisia ideologioita, niin on todettava, että sosialismi, jonka perusperiaatteisin kuuluu hyvinvoinnin levittäminen kaikille ihmisille ja kaikille kansoille, ottamatta millään tavoin laskuihin mukaan näiden päälukua tai maapallon voimamarojen määrää, on todellinen nykyajan kuolemanuskonto. Se että niissäkin maissa joissa ihmisen nk. henkiselle kulttuurille ja ihmisajatuksen vaalimiselle pannan eniten painoa, kuten Euroopassa, suuri osa nimenomaan nuorisosta on tälläkin hetkellä ja vieläpä entistä enemmän viehättynyt sosialistisista opeista, antaa melko mielettömän kuvan ihmislajin ikäänkuin tavoitehakuisesta pyrkimyksestä kohti elämän sammumista.

Hurjimmillaan nuorison todellisuudentajun puute, myös Suomessa, ilmenee kehitysapuaatteen kohdalla. Vaikka luonnontutkijoiden laskelmat osoittavat, että jo tällä hetkellä olisimme pyyhkiytyneet maapallolta, jos ns. kolmas maailma olisi tavoittanut länsimaisen teknologisen tason ja teollistamisen asteen, toisin sanoen koko elämämme on sen seikan varassa, että maapallon väestön enemmistö elää aineellisessa köyhyydessä, niin silti intomielinen nuoriso on vaatimassa kehitysmaille länsimaista elintasoa. Suomen teinien kampanjat Mosambik-instituuttien ja Perun lasten lukutaidon puolesta ovat vieläpä kaikkein taitavimmin valittuja kohteita, kun pyrkimyksenä on näiden maiden aineellisen hyvinvoinnin kohottaminen. Taloudellisten tutkimuslaitosten tulokset näet osoittavat, että prosenttiyksiköissä kaikkein nopeimmin ja tehokkaimmin taloudellista kasvua edistävät investoinnit koulutuksen alalla. Jos kehitysapuvaroilla siis perustettaisiin tehtaita eikä kouluja, tämäkin olisi maapallon talouden kestokyvylle vähemmän tuhoisaa.

Kaikkihan me olemme saaneet kristillis-humanistisen koulutuksen ja kaikkiin meihin on tarttunut kulttuuripiirimme kristillis-humanistia asenteita. Kukaan meistä ei voi olla liikuttumatta ja näkemättä ns. kaunista ja hyvää vähäosaisempien kansojen auttamisessa ja sosialistisissa rakkaudenopeissa ylipäänsä. Mutta tutkijana biologin on pakko huomata, että nämä tasoittamisen ja tasa-arvoisuuden ideat ovat tuulesta temmattuja, luonnon systeemeille vieraita ja sellaisina tuhoisia harhakuvia. Luonnossa on kaikkialla vallalla pyrkimys erilaistumiseen ja eriarvoisuuteen, geneettisen potentiaalin lisäämiseen. Näin on syntynyt eliölajien, rotujen ja muotojen suunnaton runsaus, ja jatkuvasti lajien osapopulaatiot osoittavat taipumusta erilaistumaan. Jos ajattelemme hyväonnista tai tarmokasta ja voimakasta peippokoirasta, joka on onnistunut valtaamaan pesimäpiirin hämäläisessä rantalehdossa, niin se kasvattaa leikiten viisi poikasta ja siinä sivussa laulaa ja huvittelee pitkin päivää. Mutta toinen huono-onninen tai heikko ja veltto peippokoiras on tungettu Kainuun vihoviimeisille jäkäläkankaille, missä se ahertaa vaisuna aamusta iltaan ja saa yhden tai kaksi poikastaan säilymään hengissä.

Ihmislajin tulevaisuus olisi pitkällä tähtäyksellä, siinäkin tapauksessa että ratkaisemattomat luonnonvarain ehtymis- ja saastumisongelmat olisi ajatusleikkinä kuviteltu ratkaistuiksi, pitkällä tähtäyksellä murheellinen sen vuoksi että luonnonvalinta tämän lajin piirissä on lääketieteen toimesta murskattu. Esimerkiksi tämän esitelmän pitäjän, joka sairasteli paljon lapsena ja jonka sängyn vieressä lastenlääkärit lepertelivät kilpaa äidin kanssa, olisi pitänyt kaikin mokomin karsiutua, ja se olisi varmasti ollut kaikilta näkökannoilta hyvä asia. Jos taas palaamme kehitysmaiden ongelmiin, niin ei se, että jollakin taholla maailmaa on jokamiehen kulkuvälineenä auto, joka vihoviimeisessä pikkukaupungissa korkeakoulu ja maalaiskylässä kirjasto ja lapsikuolleisuus puristettu olemattomiin, mitenkään edes ideoiden tasolla merkitse sitä, että näin pitäisi olla muissakin maailman kolkissa – saati sitten että tämä on luonnonvarojen rajallisuuden vuoksi käytännössä mahdotonta. Vain jästipäät ovat keksineet, että on jollakin tavoin järkyttävää, jos toisella puolen maailmaa ihmiset päristelevät rumpuja viidakoissa ja vain vahvimmat yksilöt selviävät malarialta ja tsetse-kärpäsen puremilta.

Jos me taas tuomme kuvaan luonnonsuojelun, niin sen näkökulmasta ainoa todellinen riisto ja imperialismi maailmassa on ihmisen harjoittama eläinten ja kasvien sorto, ja siinä ovat Yhdysvaltain ja Vietnamin vapausrintaman imperialistit käsi kädessä samalla puolella.

Luonnossa ilmenevällä pyrkimyksellä erilaistumiseen on se biologinen tarkoitus, että mahdollisimman monelle erilaiselle elintilalle, ekologiselle lokerolle, on käyttöä, että elämän kokonaistuotanto on mahdollisimman suuri. Lajin piirissä erilaiset osapopulaatiot ja yksilöiden erilainen geenivarasto pyrkivät takaamaan sen, että lajilla on panna tuleen sopeutuvaa ainesta mahdollisimman monenlaisissa ympäristön ja olosuhteiden muutostilanteissa, niin että lajin elämän jatkuminen olisi turvattu, vaikka osa kannasta karsiutuisikin. Tämä sääntö pätee kaikkien luonnonlakien lailla ihmiseenkin. Huomaamme, että nykyisen väestön valtaosa on, käsillä olevaan aiheeseemme liittyvien ominaisuuksien suhteen, tuota tyyppiä, joka tähän asti on taannut lajille suurimman menestyksen ja kukoistuksen ja vasta viime vuosikymmenien tekniikan ylilyönnin ansiosta muuttunut lajin kannalta tuhoavaksi: ahkeria, tehokkaita, yhteistoimintaan halukkaita, jatkuvasti eneneviin aineellisiin palkkioihin tähtääviä rakentajia. Mehän tiedämme, että maapallon taloudesta eivät tee selvää kapitalismi eikä sosialismi, vaan ihmistyö, miljardien ahkerien raivaajien ja työläisten aherrus korkealla teknologisella tasolla, tapahtui se sitten korkeakouluissa, konepajoissa, koneellistetuilla maatiloilla tai kalastuslaivastoissa.

Eivätkä siihen vähemmistöön, joka tässä tilanteessa edustaa lajin kannalta pelastavaa elementtiä, siihen osapopulaatioon, jonka varaan lajin jatkuminen voisi rakentua, suinkaan kuulu aktiiviset luonnonsuojelijat, jotka pönkittävät hyvinvointiyhteiskuntia istumalla korkein rahapalkkioin luonnonsuojelukomiteoissa, neuvottelukunnissa ja seutukaavaliitoissa syytämässä paperia ympärilleen. Ei ole halpahintaisempaa keinoa päästä vuorenvarmasti sekä varmaan ja hyvän toimeentuloon että yhteiskunnan juhlituksi kultapojuksi kuin ryhtyä saasteentutkijaksi. Meillä Suomessakin on nykyisin kymmenen limnologia ja ryppyotsaista vesinäytteen ottajaa jokaista saastuvaa järveä kohti – ja vesistöt senkun saastuvat, sehän on selvä, se on kaikkein eniten saasteentutkijan intresseissä – jos järvet olisivat puhtaat, heiltä menisi leipä.

Sen sijaan niitä ihmisiä, jotka muodostavat tulevaisuudentoivon oljenkorren nykymaailmassa, ovat ne, jotka pidättäytyvät tuotannollisesta toiminnasta ja jotka horjuttavat järjestynyttä yhteiskuntaa. Todellisia elämänsäilyttäjiä, luonnon puolustusmekanismin osia maapallon nykyvaiheessa ovat ennen muita asunnottomat alkoholistit ja pummit ja aivan erityisesti niin sanotut rikolliset, jotka oman työpanoksensa syrjään vetämisen lisäksi pidättävät lukuisan virkakoneiston sivussa tuottavasta työnteosta. Voidaan arvioida, että me tarvitsisimme suomalaisissa oloissa vain muutamia tuhansia pankkirosvoja niin yhteiskunta olisi sekasorrossa ja tehtaiden savupilviinkin alkaisi ilmaantua hengähdysaukkoja.

Luonnonystävä tietysti heikkoina hetkinään johtuu unelmiin, joissa aktiiviset luonnonsuojelijat ovat liittyneinä tähän rintamaan. Omasta puolestani olen entisenä nyyhkypasifistina seuratessani viimeisen vuosikymmenen kiihtyvänä ja pidäkkeettömänä vyöryvää tuhoa päätynyt näkemykseen, että muuta todellista luonnonsuojelua ei ole kuin sellaista joka turvautuu väkivaltaan. Luonnonsuojelutoimi, joka ei ole ristiriidassa jonkin rikoslain pykälän kanssa, ei ole luonnonsuojelua. Mitään tekemistä luonnonsuojelun tai maapallon elämän pitkittämisen kanssa ei ole sillä tupruttaako tehdas sosialistisia vai kapitalistisia savuja, ainoa todellinen ratkaisu on se, että sen tuprutus lakkaa ja tiilet rytisevät pitkin ketoa. Vasta silloin kun Valkeakosken, Kaipolan ja Kauttuan paperikoneitten teloihin joutuu tuntemattomalla tavalla vieraita teräsesineitä, silloin kun suo-ojituskatepillarit ja metsätraktorit lentävät öisin ilmaan metsissä ja henkilöautot palavat soihtuina pysäköintipaikoilla, vasta silloin voidaan puhua luonnonsuojelusta. On merkillistä ajatella, kuinka helposti nykyaikainen teknologia todella olisi haavoitettavissa. On laskettu, että korkea-asteisen teknologian kehittämiseen pystyy erikoislahjojensa ja pitkän erikoiskoulutuksen ansiosta tuskin yksi promille väestöstä, joten jo tavattoman pienen henkilömäärän eliminoiminen pystyisi halvaannuttamaan nykyaikaisen hyvinvointiyhteiskunnan elinkeinoelämän.

Mutta luonnonsuojelumies tietää että näin ei koskaan ehdi tapahtua. Hän näkee katkerana, että ainoastaan sellaisessa voimakkaasti biologispohjaisessa aatteessa kuin kansalliskiihkossa on voimaa temmata yksilöt itsensä uhraaviin sankaritekoihin, sellaisiin joita viimeksi muistamme Tsekkoslovakian tai Pohjois-Irlannin nuorison keskuudessa. Vain kansalliskiihko sai aikaan viimesyksyisen Münchenin ihmeen, jossa seitsemän nuorukaista kaukana kaikista läheisistään vieraassa maanosassa, uskalsi asettua koko maailmaa vastaan ja pitää pilkkanaan kaikkea suuren elintasomaan siansilmäisiä ja kaksoisleukaisia poliisipäälliköitä ja ministereitä, ja samalla miljoonia typeriä poroporvareita kautta maailman lehtiensä ja televisioittensa ääressä.

Mutta luonnonsuojelijat eivät kuulu luonnon raskassoutuiseen ja villiin vauhtiin päässeessä kehitysvyöryssä auttamattomasti myöhästyvään puolustusmekanismiin. On kohtalon ironiaa, että luonnonsuojelijat, luonnonystävät yleensä ovat luonnetyypiltään hentomielisiä, sopuisia, erittäin yhteiskuntamyönteisiä yleiseetikkoja, jotka usein eivät edes kykene ratkaisemaan henkilökohtaista ristiriitaansa ihmisrakkauden ja luonnonrakkauden välillä. He ovat suuria murehtijoita, mutta huonoja loogikkoja ja kehnoja toimen miehiä. Vähintäänkin he koko produktiivisen nuoruuskautensa ajan kuvittelevat, että heillä on rauhanomaisia ja miellyttäviä toimintakanavia ja vaikutusmahdollisuuksia. Ja jos he sitten aikaisintaan kolmissa tai neljissä kymmenissä heräävätkin huomaamaan, että luonnonsuojelua ei voi edistää puhein eikä kirjoituksin, he ovat jo liian vanhoja valmistamaan ja käyttämään räjähdyspanoksia ja käsikranaatteja. Münchenin arabisissitkin olivat kaikki parinkymmenen ikäisiä.

Jos kuitenkin jotakuta täällä sattuisi kiinnostamaan vanhan luonnonsuojeluveteraanin henkinen testamentti, niin sen voisi tiivistää vaikkapa seuraavalla tavalla. Älä koskaan usko enemmistöön, kansaan, rahvaaseen, se on aina väärässä, se ei koskaan tiedä mikä sille itselleen on parhaaksi. Tee ainakin itsellesi selväksi se että luonnonsuojelija aina kuuluu häviävän pieneen vähemmistöön. Ja kun kuulet sellaisia sanoja kuin demokratia, solidaarisuus, yhteiskunta, niin poista pistoolistasi varmistin.

Luonnonsuojelu näin pelkistettynä kuulostaa varmasti monen korvissa synkältä ohjelmalta. Moni epäjohdonmukainen hyssyttelijä-luonnonsuojelija kauhistuu sitä, että luonnonsuojelulla näin esitettynä ei ole erityistä mainos- eikä houkutusarvoa, se ei myy hyvin. Ja onkin niin, että me voimme tietysti jonkin aikaa jatkaa nykyistä kehityslinjaa, perustella peruskouluja, hyysätä kehitysvammaisia, elvytellä puolen kilon keskoslapsia happiteltoissa ja jakaa maitopulveria Pakistaniin ja aapisia Sumatran villeille – ja kuolla sitten käsi kaulalla kaikki yhdessä. Tähdennän erityisesti, että tämä ajatuskulku ei ole välttämättä typerä tai väheksyttävä, se voi olla sekä älykkään että tietoisen ihmisen ohjelma. Yhtä vähän kuin yksilö on ikuinen, yhtä vähän meidän on pakko ajatella ihmislajia tai kulttuuria ikuiseksi. Päämääräksi voidaan ehkä hyvinkin pelkistää tarkastelijaa hallitsevan eettisen ihanteen saavuttaminen – sen jälkeen ihminen kulttuureineen joutaakin mennä.

Mutta luonnontutkijan ohjelma tällainen ei ole, hän pitää sitä luonnontieteen tosiasioiden valossa huikeana haaveiluna. Meillä on ensinnäkin kovin vähän aikaa käytettävissä, jotta lähimmäisenrakkauden ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden sovellutukset ehtisivät ottaa kovin merkittäviä edistysaskelia. Ja niitä seuraava romahdus paljastaa ihmisen sellaisena, että idealisti toteaa kaiken kalliin valuneen tyhjiin. Ihmisen eettisen ja aatteellisen kulttuurin perinne ei tosin ole lajinkehityksessä aivan lyhyt, se on muutaman tuhannen vuoden ikäinen. Mutta ihmisen käyttäytymisen tutkimus poikkeustilanteissa on osoittanut tämän pintakiillon kuuman paikan tullen sulavan lumen kaltaiseksi. Me emme koskaan alistu kuolemaan kaikki yhdessä, emmekä etenkään käsi kaulalla. Luonnonvalintamekanismit ja olemassaolotaistelu kaikessa darvinistisessa alastomuudessaan nousevat pinnalle aina kun ahdinko on kyllin suuri. Jo kauan ennen kuin viimeinen ihminen on heittänyt henkensä on viimeinen Punaisen Ristin ambulanssi ammuttu pirstaleiksi.

Luonnontutkijan ja humanistin näkökulma yhtenee harvoin myöskään toiveiden tasolla. Sikäli kun luonnontutkija ei kykene kiipeämään tähtiperspektiiviin piittaamattomaksi tarkkailijaksi, kaikkien arvojen yläpuolelle, hänelle tavallisesti elämä on ylin arvo, elämä ja sen määrä ja monimuotoisuus. Hän toivoisi omasta lajistaan säilyvän edes joitakin näytekantoja kaukaiseen tulevaisuuteen, mitä useampia sukupolvia sitä parempi, riippumatta niinkään niiden kulttuurityypistä ja yhteiskuntarakenteiden laadusta. Ja ennen kaikkea hänelle on keskeinen tavoite se, että maapallon muu geneettinen potentiaali, se suunnattoman monimuotoisuuden pääoma, joka on vaatinut kehittyäkseen miljoonia vuosia, säilyisi mahdollisimman rikkaana, vaurioittumattomana.

Biologin vaihtoehto voi ekologisten tosiasioiden valossa toteutua ainoastaan siten, että valta siirtyy täysin uudenlaiselle maailmankatsomukselle. Meidän on hylättävä ihmisten välisen veljeyden periaate, lääkärietiikka ja humanismi, murskattava kansainvälinen yhtenäiskulttuuri ja korkea-asteinen teknologia.

Muita vaihtoehtoja kuin nämä kaksi ei ole olemassa.