Itke rakastettu maa

PENTTI LINKOLA, 1983

Lapsuuden kesäkotini ja nykyinen asuntoni sijaitsevat runsaan kilometrin päässä toisistaan. Niitä yhdistävää polkua ja kärrytietä olen kävellyt, pyöräillyt ja hiihtänyt vuoden tai kahden vanhasta läpi elämäni joka vuosi, kahta tai kolmea jatkosodan mierolaiskesää lukuun ottamatta, satoja ja tuhansia kertoja. Puolet matkasta se polku kiertää korkean mäen alitse. Se mäki oli satumainen, ei yksin minun mielestäni, vaan kenen tahansa luonnonystävän mielestä. Koko lakea hallitsi mäyrien kaupunki, suurin missään Suomessa näkemäni, puolen hehtaarin alalla kymmeniä koloja uskomattoman tuuheiksi ja korkeiksi lannoitettujen kuusamien ja taikinamarjapensaiden piilossa. Mäkeä peittivät sakeat haavikot ja visakoivut, mutta tilaa riitti kilpikaarnapetäjille, pähkinäpuille ja kuusillekin. Lehdokkeja rinteet tuoksuivat valtoiminaan. Lintuparatiisina mäki oli huimaava, pelkkää mustapääkerttujen huiluttelua, pikkutikkojen ja käenpiikojen kiikitystä. Mäestä löysin elämäni ensimmäisen kuhankeittäjän pesän, siellä varttui kuivalatvaisessa koivussa Päijänteen länsipuolisen Suomen viimeinen tunnettu valkoselkätikkapoikue. Mäen reunoissa pesi tuulihaukka, uuttukyyhky, lehtopöllö, yhtenä vuotena lehtopöllö hautoi sitkeästi yksinäistä telkän munaa. Aurinkoisella lappeella kierivät vuorenvarmasti kesästä toiseen sirittäjien hopearahat, vuonna 1952 lämpöaallon heittäminä jo varhain huhtikuussa, varhemmin kuin koskaan missään, ennen taikka jälkeen. No, noita muistojen yksityiskohtia olisi rajattomasti.

Polun pientaret mäen alla, lounasta kohden, olivat minun elämäni kukkaketoja. Missään ei helottanut yhtä paljon neilikoita, päivänkakkaroita, kurjenkelloja, eikä mistään löytänyt niin varhain keväällä auenneita sinivuokkoja. Kesä-heinäkuussa piennar välkkyi mansikoista, syyskuussa kivenkyljet olivat vaihtuneet hohtaviin puolukkaterttuihin. Mansikat muistan  – ja näen ne, kun suljen silmäni – yhtä kaukaa sotavuosien takaa kuin kukatkin, niin kaukaa kuin muisti ulottuu, neljä- tai viisivuotiaasta. Paluumatkalla kotipihaan oli siihen aikaan pula käsistä, piti saada kulkemaan pari kimppua silloista lempikukkaani niittynätkelmää, kolmas ruskoapilaa, neljäs peurankelloa, ja mansikkamuki.

Poimijaa ei pelottanut, vaikka piennarmättäällä joskus torkkui keränä siniharmaa kyy ja vaikka vanha Eklundska ei ikinä kulkenut polkua ilman mäen kulmaan varaamaansa vahvaa käärmekeppiä. Eklundskan varoitukset jatkuivat kyllä hellittämättä vielä kaksikymmentä vuotta sen jälkeen kun kukat jo enimmäkseen saivat jäädä kimputtamatta. Mutta poimijasta oli tullut merkillinen metsissä makailija ja nukkuja, joka tarvitsi jatkuvaa ohjausta. Tämän mäen lähimaillakaan ei saanut – eikä sen puolen mieluiten missään muuallakaan ulkosalla – torkahtaa pitkälleen, jos mieli välttää käärmeen luikertelua suusta sisään ja sitä myöten varmaa kuolemaa. Mutta yhtä kieltoa ei tarvinnut toistaa, paikkakunnan ainoita kulleroita ei saanut poimia, niitä oli vain muutamia, ja ne olivat isäni istuttamia. Nekin loistivat sitkeästi joka vuosi paikallaan vuosikymmeniä.

Kaksi vuotta sitten mäkeä paartava polku, joka välillä oli hienovaraisesti levitetty pikkuauton mentäväksi, otettiin tehokäsittelyyn. Kävi niin kuin Suomessa käy: yhtäkkiä eivät samat ihmiset, samat autot ja samat traktorit sovi sille tielle mitä ne ovat ennen kulkeneet. Niinpä ajettiin soraa, soraa ja soraa, ja molempiin äyräisiin iski kaivinkone. Mäen puoleiseen pientareeseen ei ojaa syntynyt, mutta kivet käännettiin kumminkin ympäri, sammalpuoli allepäin, puut ja pensaat työnnettiin nurin, juurakot ylösalaisin, ja loppu maa mustalle muralle.

Toissa ja viime talvena metsänomistaja sitten ahkeroi mäen metsänhoidolliseen kuntoon, niin hyvin kuin nykyaikaisella moottorisahalla ja traktorilla pystyy. Mäki on nyt lähes tunturina. Siinä on siellä täällä pieniä kuusia, joitakin nuoria suoria koivuja ja yksi unohtunut pikku haapa. Pähkinäpensaatkin on raivattu pois maata myöten. Linnuista näyttää olevan jäljellä metsäkirvinen, kaksi tai kolme peippoa, pajulintua ja punasiipirastasta, ja uutena västäräkkipari. Metsästä lähti monta autokuormaa mäntytukkia, mäntypaperipuuta, kuusitukkia, kuusipaperipuuta, vanerikoivua ja lehtipaperipuuta. Eniten kuitenkin hakepuuta. Lukemattomien haapojen, tuomien, pihlajien ja känkkyräkoivujen ryökkiöpinot vyöttävät mäen koko puolen kilometrin matkalla. Metsäliitto osti ne ja ne piti käyttää Toijalan lämpökeskuksessa. Toijalan lämpökeskus ei ruvennutkaan käyttämään haketta, ja puut, jotka piti hakea pois puolitoista vuotta sitten, makaavat yhtä mäensyrjan peittona, ja siihen ne taitavat jäädä.

                                                          *

Kun tullaan tietä myöten tälle naapuritilalleni, josta oma mökinpaikkani on lohkaistu, metsätie putoaa viehättävästi kallioimarteisten jättisammalkivien lomitse varjoisaan solaan, jota reunustaa vanha hopeanharmaa lammasaita ja entisen veräjänpaikan molemmin puolin mahtava haapa ja suuri kuusi. Mutta tämähän on kuvittelua, haapa ja kuusi lähtivät siitä kevätkesällä ja luhistivat mennessään riukuaidan. Parikymmentä metriä eteenpäin aitovierellä kasvoi mieleenjäävänä nähtävyytenä korkealta sammalkivelta eri suuntiin ojentautuen kolme lehmusta. Niistä jäi kaksi pystyyn. Ehkä siinä oli kaikua vanhanisännän periaatteesta, jonka hyvin muistan, että niinipuu on rauhoitettu puu. Mutta toisaalta lehmus on myös vaatimatonta polttopuuta, ja lehtipaperipuu menee nykyisin vain tyrkyttämällä kaupaksi. Joka tapauksessa kolmas haara oli katkaistava, sillä metsänhoito-opas sanoo, ettei puita ikipäivänä saa kasvaa useampia vierekkäin. Pian lehmuskiven jälkeen kääntyykin lyhyt tienpätkä omaan pihaani. Pihatieni kupeeseen oli myöskin iskeytynyt niinipuita, pensasmaisten lehmusten tiheä ryhmä, jota tietä tehdessä kovin varjeltiin. Se oli vihreääkin vihreämpi, lehmuspensaan kanssahan ei tässä maailmassa kykene vihreydessä kilpailemaan muu kuin metsäimarre. Jos pihalleni ajoi pyörällä, lehmuksen höyhenenpehmeät lehdet hyväilivät poskia, jos autolla, ne läpsyivät tuulilasia viistäen. Kesäkuun jälkeen paikalla oli risukasa ja kaksi kynittyä peukalonvahvuista lehmuksensoiroa, joissa on lehtinippu latvassa neljän metrin korkeudella.

Oli kotiteitteni varsilla muitakin ihanuuksia. Suuren heisipensaan – ainoan näillä tienoilla – ylellisen upeat punaiset marjatertut puimalan kupeella olivat sellainen väriläiskä marraskuun maisemassa, että siltä täytyi käydä varta vasten hyvää mieltä ja rohkaisua hakemassa. Heisipensas runnottiin maan tasalle jo viime vuonna, se kasvoi ojalinjalla. Oja ei sitten tosin siihen asti ulottunut, mutta linjalla kuitenkin. Lähellä puimalaa tieni kulkee päärakennuksen ohi. Pihakujan kulmassa kasvoi pihapiirin ainoa koivu, kevään jälkeen siitä on vain hyvin matala kanto jäljellä.

                                                          *

Palaan vielä alussa kuvaamaani mäyrien, lintujen ja kukkien mäkeen. Pitkän aikaa kulku siihen suuntaan oli minulta lukossa, en kyennyt voittamaan itseäni. Sitten oli pakko murtautua ulos häkistä, ajoin pyörällä niin lujaa kuin pääsin sivuille katsomatta, silmät tiukasti tienpinnassa. Jatkuvasti puhelin itselleni: sinä totut, kyllä sinä totut, koeta kulkea sitä yhä uudestaan, se on kerta kerralta helpompaa. Ja minä totuin, vielä, jotenkin; hymy ei kyllä enää palannut. Mutta koetin ajatella, että niille alle puolen metrin levyisille vihertyville kaistoille, jotka tietä nyt reunustavat, toinen puupinovyön ja tien välissä, toinen heinäpallon ja tien välissä, olisi pakko työntyä muutama kukka ajan mittaan. Sitten minä taas kuljin siellä, kävellen, kesäkuisena päivänä, ja näin, että isäntä matkalla kauranorassaroilleen oli huolellisesti myrkyttänyt nämä molemmat vihreät kaistaleet. Muutama keltainen leinikki oli saanut kukkansa esiin ja retkotti kihartuneena ja kuolleena.

Pääsin jotenkin kotiin ja tunsin, että nyt en enää jaksa. Tuijottelin enkä päässyt ylös sohvalta. Ei ollut, eikä ole, enää kysymys kyynelehtimisestä eikä itsesäälistä, vaan jääkylmästä tilinteosta elämän kanssa. Minä tiedän ja tunnen, että minulla ei ole koskaan ollut muita todella vahvoja kiinnekohtia elämään kuin metsät, saaret, niemet, lahdet, suot, vuoret, purot, puut, linnut ja hyönteisiä kuhisevät kukkapientareet. Kaikki muu, lähimmäiset, ystävät, kirjat, ajattelu, maailmanmenon selvittäminen, ovat nekin olleet välttämättömiä, mutta niiden viljely on saanut voimansa luonnon elämyksistä, jotka ovat pohjana kaikelle. Ilman luontoa nuokin menettävät ääriviivansa, muuttuvat sumuksi.

Minulla on ollut paljon rakkauden kohteita, paljon omia hehtaareja, eniten niissä viidessätoista Hämeen pitäjässä, jotka olen laskenut kotipitäjikseni, mutta paljon myös Pohjanmaalla, Satakunnassa, Varsinais-Suomessa, Kainuussa, Savossa, Karjalassa. Viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet yhtämittaista ja pelkkää menettämistä, pettymystä, raatelua ja loputonta surua. Maailma on hävinnyt altani, hävittämällä hävitettynä. Aari aarilta, puu puulta, kukka kukalta kaikki on jauhautunut hakkuumurskioiksi, ojikoiksi, tienpohjiksi, huvilatonteiksi, venesatamiksi, voimalinjoiksi. Muutama pyhättö on jäänyt tietymättömiin raiskioiden taakse, kun sinne ei ole ollut enää mitään reittiä jota myöten sinne olisi kestänyt kulkea. Saartorengas on kiristynyt yhä tiiviimmäksi, lopulta olen käpertynyt lapsuuden maisemaan muutamaa mäensyrjää, lehmusta ja heisipensasta hengittämään. Tämän kesän jälkeen minulla on vain oma piha, kahdeksan mäntyä, hameen kokoinen kappale keltavuokkolehtoa, voikukat ja kultapiiskut. Olisinpa kolmekymmentä vuotta vanhempi, se voisi riittää.

Onhan minulla tarkkaan ottaen toinenkin pikkiriikkinen lovi, Kuhmoisissa Päijänteen rannalla. Siellä minulla on naapurina Kymi-yhtiö. Sen telaketjuterroria ei voi edes kuvata.

Mitenkä minä selittäisin. Ajatellaan, että joku imee elämänvoimansa kirjoista, kirjat ovat hänelle kaikki kaikessa. Hän lukee tuntikausia joka päivä, hän tekee kotoaan ja kaikilla matkoillaan löytöretkiä kirjakauppoihin, kirjastoihin ja antikvariaatteihin, hän vaihtaa lainakirjoja ja keskustelee niistä kaikkien ystäviensä kanssa. Vähitellen kirjastoja ryhdytään sulkemaan, kirjoja käyttämään jätepaperina ja polttamaan. Kirjakaupat menevät kiinni, lehdet lopettavat kirja-arvostelut, ystävät hävittävät kotikirjastonsa, häneltä takavarikoidaan hänen kirjastoaan kuorma kuormalta. Lopulta hänellä on kätkössä puoli tusinaa lapsuuden ajalta saakka rakkainta kirjaa. Eräänä päivänä ne kotietsinnässä ratkotaan esiin hänen patjastaan ja viedään pois.

Luonnonystävä ei nykymaailmassa koskaan voi saada mitään lisää, en minä eikä kukaan muukaan. Luonto ei missään voita alaa, kasva. Ainoa toivo on, että entisestä jotakin säästyisi, mahdollisimman kauan – ja sen toivon toteutumiseen ihmiselämä on liian pitkä. Luonnonystävän ainoa pelastus on, että hänellä on kiinnikkeitä sellaisilla ihmiselämän alueilla, jotka vielä ovat olemassa. Minulla ei ole. Elämänkipinä, itsesäilytysvaisto minussa olisi valmis hylkäämään ja unohtamaan puut ja kukat, jos se olisi mahdollista. Ryhtyisin riemumielin tilastoimaan jalkapallotuloksia, tutkimaan entruskien taidetta tai keräämään pannulappuja, mutta se on toivotonta, niissä ei ole minulla makua eikä mieltä. Ne, jotka puhuvat uusista ulottuvuuksista ihmiselämässä surutyön jälkeen – tietävätköhän he mitä palturia he puhuvat? Ihmisellä on persoonallisuus, jonka kanssa hän joko seisoo tai kaatuu.

                                                        *

Sen kesäkuun päivän jälkeisenä päivänä minun oli pakko vielä kerran ryhdistäytyä. Oli matkustettava kummitädin hautajaisiin Helsingin kautta Järvenpäähän. Ajattelin, että täti oli äidilleni kahden vuoden aikana kuudes suojatiellä auton alle jäänyt sukulainen tai lähituttava. Se matka oli järkyttävä muussakin mielessä, se oli painajainen. Linja-autosta näkyi kaikkialla skorpionien kaltaisina traktoreita, jotka kaksikymmentämetristen härvelien kymmenestä suuttimesta suitsuttivat myrkkyä viljapelloille. Koko Häme ja Uusimaa oli myrkkysumun peitossa.

Mieleeni nousivat kuvat eräältä toiselta linja-automatkalta, yli kaksikymmentä vuotta sitten. Matkustin silloin polkupyörä- ja linja-autoyhdistelmällä ympäri maata etsimässä kotkia, jotka olivat vuosikymmeniä olleet kirjoista ja kansista kadoksissa, ja kiipeilemässä valtion metsänhoitajien kanssa pesäpuihin laskemaan ja merkitsemään poikasia ja keräämään ravintonäytteitä. Piti siirtyä Kuhmon eteläisiltä saloilta Keski-Pohjanmaalle, Pyhännälle ja Piippolaan, ja minä tulin illalla Nurmekseen ja oikaisin yöksi pikku piennarpyörtänölle keskelle suurta heinäpeltoa. En viitsinyt virittää telttaa, koska rävähtämättömällä poudalla ei tarvinnut pelätä hyttysiä eikä isompaa yökastettakaan. Vaikka oli jo heinäkuun alku, en koskaan ole kokenut niin huikaisevaa kiurujen laulua kuin heräillessäni makuupussissani sopivasti Iisalmen varhaiselle aamuvuorolle. Auto kierteli Rautavaaran suurta pitäjää, joka siihen aikaan mainittiin maamme köyhimmäksi kunnaksi, ja poimi laihansitkeitä metsätyömiehiä reppuineen, sahoineen ja kirveineen talottomista rämeisistä tienhaaroista. Erään maitolavan luona, jossa ei näkynyt ketään, kuljettaja pysäytti ja sammutti moottorin, ja poistui rahastajatytön kanssa neljännestunniksi pienelle suolle syömään hilloja, jotka ikkunan läpi helottivat kullankeltaisena mattona. Silloin minä tunsin, että rakastan tätä maata, pohjattomasti ja pakahduttavasti. Silloinkin minä itkin, onnesta. Nukahdin onnelliseen uneen, ja heräsin vasta kun rahastajatyttö, sievä ja punaposkinen kuin unelma, ravisti olkapäästä: "Herätkee, herätkee, ollaan Iisalamessa!"

Hautajaismatkan jälkeen valtasi halvaantunut mieliala. Jotain mekaanista työtä, polttopuun pilkkomista, perunamaan kitkemistä, enimmälti istumista ja tuijottelua. Kaksi riuhtaisua pakomatkoille pohjoiseen, vuosien tauon jälkeen, ihmeellisiin paikkoihin, joissa elämää oli tallella. Mutta elinkeino ja koti eivät ole siellä, se oli epätodellista, ja takaisinpaluun vastakohtavaikutus oli musertava. Kuitenkin minä aina vain olen hengissä, ja ruumis on itsepäisen terve – mikä mielettömyys! Päivien julma jono kaatuu päälle yksi kerrallaan, on päästävä aamulla ylös, on päästävä iltaan.

Nyt yritän kirjoittaa, vuosien tauon jälkeen sitäkin. Ensin minä ahersin viileän ja viisaan huippuasiantuntijan katsauksen siihen, kuinka linnut indikaattoreina osoittavat suomalaisen tehomaatalouden perinjuurin myrkyttyneeksi. Se oli lavea ja kuivakiskoinen kirjoitus, varsinainen voimanponnistus, jota tein puolella sydämellä. Minä olin nuorena ehkä vähän tutkijakin, mutta kyllä tutkimukset, havaintojen kirjaaminen ja lintujen rengastaminen sittenkin olivat aina hämäystä, sekä itselleni että muille. Niiden takana minä olen voinut kulkea luonnossa, ihailla sitä, elää luonnossa. Eivät lintujen katoamisen monet jännittävät biologiset ja kemialliset ongelmat ja arvoitukset perimmältään kiinnosta minua, vaan yksinomaan kauhistuttavat. En minä halua rekisteröidä pensastaskujen häviämistä, sen alueellista jakautumista, pesäpoikasten ja aikuislintujen kuolevuutta. Minä en halua olla enää tässä mukana. Minä haluan, halusin, kulkea niityillä, joilla pensastaskut kiitävät nuolina kukkakärpästen perässä, naksuttavat ja surisevat.

Tätä minä kirjoitan täydestä sydämestäni. Mutta ote on kadonnut, sydän on tyhjä, kun viha ja toivo ovat poissa. Pelkästä surusta ei tule tekstiä, suru ei johda mihinkään. Mikä yritys tämä sitten on? Ikävyyksiä on varmasti tiedossa, jokaikinen kirjoitukseni ja haastatteluni on tuottanut ikävyyksiä henkilökohtaiseen elämään, sekä väärin ymmärrettynä että oikein ymmärrettynä. Mutta tämä menettää lopunkin merkityksensä, kun henkilökohtainen elämä menettää merkityksensä. Miksi kirjoittaja kirjoittaa? Ainakin joskus siksi, että hän sätkyttelee ollakseen tukehtumatta. Kai tässä sittenkin on jokin toivon häive, toive että tämä koituisi parantavaksi terapiaksi. Ja kai minä haluan, että tämä joutuisi ystävien ja tuttavien käsiin, koska keskustelussa heidän kanssaan minä aina teeskentelen. Minä tunnen, ettei tällaisia asioita voi puhua, kanssakäymisessä silmästä silmään täytyy temppuilla itsensä edes välttävästi reippaaksi ja iloiseksi, puhua puutaheinää. Vain kirjoittaessa voi olla rehellinen. Mutta entäpä, jos tuttavilla on samalla tavoin elämänvoima katoamassa, eivätkä hekään puhu. Auttaisiko tämä lukeminen silloin, vai masentaisiko lisää. Joka tapauksessa, tietysti kaiken alla, viimeiseen hengenvetoon, kytee typerästi ja epätoivoisesti hennon hento toive, että maailma sittenkin minun kirjoittamisestani nitkahtaisi untuvan verran pehmeämmäksi.

Ei kommentteja: