PENTTI LINKOLA, 1980
Olet kirjoittanut kirjeen minulle ja samalla Suomen Kuvalehden lukijoille. Kirjoitat lämpimiä sanoja minun nuoruudestani, mutta olet sitä mieltä, että niistä ajatuksista, joita Toisinajattelijan päiväkirjasta sisältää, olisi pitänyt vaieta, jotta tämän hetken kirkasilmäistä nuorisoa ei säikytettäisi ja masennettaisi.
Kuten niin usein ennen, sinun ajatuskulkusi ja tuntosi ovat minulle läheisiä. Useaa esitelmääni ja artikkeliani ja ennen kaikkea niiden kokoamista kirjaksi on edeltänyt pitkä epävarmuuden ja kyselyn prosessi. Mitä oikeutusta on viiltävän terävällä ja johdonmukaisella yhteiskunnan ja ihmiskunnan kehityskulun tarkastelulla, jos loppupäätelmänä on vain väistämätön tuho? Mitä hyödyttää kertoa, että ainoa toivon rahtunen maapallon elämän säilyttämiseksi sisältyy länsimaisen teknologian ja sivilisaation nopeaan väkivaltaiseen kumoamiseen, kun samaan hengenvetoon toteaa, että pieni, lyhytnäköinen, pelkurimainen, opportunistinen ihminen ei tähän ikinä kykene, että vallankumousta ei koskaan tule?
Pitkinä masennuksen jaksoina olen ajatellut samoin kuin sinäkin: on pelkästään väärin turhaan säikytellä tuhoon tuomittuja ihmisparkoja. Natsitkin ohjasivat kuolemanleireille kuljettamansa uhrit "peseytymään" ja "syöpäläistarkastukseen", ennen kuin telkesivät ovet ja laskivat kaasun sisään. Hiukan valoisampina jaksoina olen etsinyt puolustelua näkemysteni esiintuomiselle aivan samasta varauksesta, jonka sinä esität: eiväthän nuoret kirkassilmät (onneksi) meitä kuitenkaan kuuntele.
Mutta lopulta minussa on voittanut kunnioitus ihmistä, ihmisyyttä kohtaan. En hyväksy ihmisen arvoiseksi sokeaa ajatumista tuhoon, optimistin tylsämielinen virne suupielessä: kyllä tämä tästä vielä hyväksi kääntyy... Tällainen ihminen ei ole ihminen vaan teuras. Jos valtiollinen poliisi hakisi minut kello kolme aamuyöllä, niin kuin monen muun kaikkialla maailmassa, niin minä ainakaan en nouse autoon kuin mullikka, vaan lyön, potkin ja puren.
Vaikka tiedänkin, että huimaavan ylivoimainen osa ihmisistä on sekä teuraita että teurastajia, itse itsensä teurastajia, jotka lajityypillisillä käyttäytymiskaavoillaan aiheuttavat oman lajinsa tuhon (samoin kuin lukemattomat muut sukupuuttoon kuolleet lajit), niin minä kunnioitan noita muutamia aniharvoja oivaltajia ja tajuajia, joita on olemassa, ja heidät minä haluan tavoittaa kirjoituksillani. Niille, joilla on kyky tajuta, minä kirjoitan että maailma ei ole ilon eikä leikin paikka – silloin, kun se ei enää sitä ole. Hullun ilo on halpaa, sanoo jo sananparsi. Ainakin muutamien on nähtävä, tajuttava, analysoitava, mikä ihmisen elämässä ja toimissa meni vikaan ja miksi (kysymyksiä, joita olen hellittämättömästi pohtinut niin kauan kuin muistan).
Sitä paitsi minä rakastan tuota ihmisten enemmistöä, en tosin vaarallisina, tuhoisina massoina, väestöinä, kansoina, mutta melkein jokaista yksilöä, lähimmäistä, jonka minä kohtaan tuosta massasta erillisenä. Ja minä elättelen sittenkin viimeistä, lähes mieletöntä unelmaa: että jotkut drastisen väkivaltaiseen pelastusoperaatioon kykenevät eliittiryhmät, sellaiset kuin Baader-Meinhof-ryhmä, mutta vielä taitavammat, vielä voimakkaammat, kykenisivät uhraamalla ehkä miljardeja pelastamaan edes miljoonan.
Etkä tajua tällaista logiikkaa? Etkä suostu tuntemaan tilanteita, joissa ainoina vaihtoehtoina ovat rajoitettu väkivalta ja täydellinen tuhoutuminen? Seurasitko lapsuudessasi todella elämää Kerppolan kartanossa? Jokaiselle maalaiselle on selvää, että ellei kymmenestä kissanpojasta yhdeksää vietäisi säkissä järveen, vaan kaikki yritettäisiin elättää, olisivat kissat jo vuosituhansia sitten tappaneet nälkään sekä ihmiskunnan että itsensä. Siellä täällä putkahtaa yhäkin esiin näitä perverssejä humanisteja, eukkoja, jotka haalivat ympäristön kissanpojat ja kulkukissat hoteisiinsa ja luhistuvat pian toivottomaan kurjuuteen ja saastaan, kunnes viranomaiset puuttuvat asiaan.
Aivan samanlaisia ovat nämä äiti Teresat ja suomalaisetkin Biafran ja Kalkutan auttajat, jotka yrittävät tunkea maitopulveria noihin proteiininpuutteen jo loppuiäksi merkitsemiin lapsiin saadakseen heidät jäämään henkiin – koska auttajien oma tunne-elämä niin vaatii. Heidän humanisminsa tuloksena on katastrofi ja kaaos, heille pitäisi kiinnittää lappu rintaan niin kuin pakolaislapsillekin ja kirjoittaa siihen: Tulevien sukupolvien murhaaja. Tällaisista asioista minä puhun kirjassani, ja jonkunhan on ne pakko sanoa. Ja jonkun on pakko sanoa, että vakivaltaisuus ja kyky hätätilanteessa kovettaa itsensä on ihmiselle annettu välttämätön, elämää säilyttävä elementti, se on sitä hyvää, joka tähän monin kohdin taitamattomasti tehtyyn lajiin sisältyy.
Tämä periaatteellisesta puolesta. Mutta näen kirjeessäsi myös ei-oivaltavan epäilyn, että johtopäätökseni eivät olisi vedenpitäviä. Pidät yhä avoinna kahta vaihtoehtoa, että olisin päätelmissäni oikeassa tai väärässä (kummassakaan et ilmoittaudu radikaaliin pelastusryhmään, vaan kerrot istuvasi kädet ristissä). Annat ymmärtää, että saattaisit uskoa ihmiskunnan (ja luomakunnan?) pääsevän pälkähästä, selviytyvän jatkoon, ehkä jopa nykyisen suuruisena? Vai vieläkin suurempana? Vuosituhansiksi? Vuosimiljooniksi?
Mietipä optimistin ja pessimistin olemusta! Huomaatko, että optimismi on kaikkien ihmisten varustukseen luontaisesti sisältyvä, nähtävästi biologisesti välttämätön ominaisuus, jonka avulla ihmiselämä yleensä on säilynyt näinkin kauan. Kukaan ei ilmeisestikään ole pessimisti lapsena, harvoin nuorenakaan. Pessimismi on aina hankittua, se on aina elämänkokemuksen, tiedon luomaa. Eikä kukaan ehdoin tahdoin ryhdy pessimistiksi, sillä optimistina eläminen on verrattomasti miellyttävämpää ja helpompaa. Pessimismi voi olla synkän elämänkohtalon sanelemaa analysoimatonta, osoitteetonta toivottomuutta, sitä kai nimitetään katkeroituneisuudeksi. Silloinkin se perustuu johonkin, optimismi ei yleensä perustu mihinkään, se vain on.
Luulen, ettei käsitteillä optimisti ja uskovainen ole oikeastaan selvää käsitteellistä eroa. Otaksun myös, että voidaan erottaa erityinen, äärimmäisen harvinainen elämänkatsomuksellisen asennoitumisen tila, joka on tuolla puolen sekä pessimismin että optimismin, kutsuisin sitä selvänäköisyydeksi. Se on kai jonkinmoinen aikuistumisen ääriaste, jonka saavuttaa vain kenties yksi tuhannesta, tai yksi miljoonasta. En sano, että tuntisin, ympäristööni vertailemalla, päässeeni itse lähelle selvänäköisyyttä, arvaat ilmankin että sitä tarkoitan.
Optismistin luottamus ihmisen tulevaisuuteen perustuu pelkkiin huimiin loogisiin häränpyllyihin. Ihminen on tosin käyttäytynyt tähän asti arveluttavasti, mutta tästä eteenpäin se järkiintyy, huomenna tai ylihuomenna. Opetus ja koulutus on tosin johtanut vaikeuksiin, mutta se on ollutkin vasta puolinaista, kunhan sitä tehostetaan, ihminen kyllä jalostuu. Teknologia on tosin tähän saakka aiheuttanut ongelmia ja johtanut uhkaavaan tilanteeseen, mutta pitemmälle vietynä se äkkiä, simsalabim, kääntyy siunaukseksi ja pelastukseksi. Optimisti siis lisäämällä sitä mikä on tuhoon johtamassa estää tämän tuhon. Siis niin kuin lääkäri parantaisi ruokamyrkytyksen mättämällä lusikalla salmonellabakteereita potilaan suuhun.
Selvänäköinen ihminen puolestaan tietää, että useimmiten käyrät, trendit joko johdonmukaisesti nousevat tai laskevat, eivät ne juuri yhtäkkiä käänny päinvastaisiksi. Kun kuulet, että 1960-luvulla peittyi tuottavaa maata asvaltin alle 1 hehtaari minuutissa, tällä hetkellä 2 hehtaaria, niin uskotko, että vuonna 2000 asvaltin lasku on päättynyt vai että silloin peittyy 3 tai 4 hehtaaria? Entä uskotko, kuten optimisti, että kaikki ongelmat ovat ratkaistavissa, että sana 'ongelma' ei ole muuta kuin mielenkiintoinen haaste, kuin kilpatehtävä? Vaatii tosiaan aika lailla elämänkokemusta ja tosiasioiden tunnustamista ennen kuin oivaltaa, että moniin ongelmiin ei ratkaisua ole olemassa.
Selvänäköinen kykenee yhdistämään käyrät, trendit ja yksittäistiedot eri tahoilta synteesiksi, hän kykenee hahmottamaan maailman kokonaisuutena. Ja ennen kaikkea – ja tämä juuri on suunnattoman harvinaista – hän ei sotke omia toiveitaan päätelmiinsä, hän on ajattelussaan jääkylmä. Hänen logiikkansa ei hairahdu. Muun muassa hän tietää, että olettamuksena, vaikka meilla ei olisi yhtään tosiasiaa ihmiskunnan tilasta käytettävissä, on aivan yhtä todennäköistä että ihminen tuhoutuu sukupuuttoon kuin että se ei tuhoudu. Tavallinen optimisti-massaihminen sen sijaan ajattelee: eihän se tuhoudu, sehän on mahdotonta. Muistapa, kuinka monet ihmiset uskovat yksilön kuolemanjälkeiseen elämään, tuollaiseen äärimmäiseen hölynpölyyn! Kuinka he voisivat käsittää maailmanlopun?
Isäsi, lääketieteen kunniavanhus, oli sinua selvänäköisempi. Viittaan kirjassanikin hänen artikkeliinsa, jonka olet itse minulle lähettänyt: siinä hän ennustaa kovuuden ja kylmyyden maailmaa, jossa vallitsee vahvemman oikeus. Hän oli niin kirjoittaessaan sinua vanhempi, mutta minä olen sinua nuorempi. Miksi minä olen (jo) päätynyt koviin, sovinnaisessa katsannossa julmiin näköaloihin? Ihminen, joka minun laillani havaitsee esittävänsä toisten ajatuksista poikkeavia, pitemmälle meneviä näkemyksiä, joutuu pakosta tutkimaan niiden pohjaa omassa itsessään. Ja vaikka miten päin asianhaaroja pyörittelisin, joudun huomaamaan edellytykseni poikkeuksellisiksi. Ensinnäkin lähtökohdat: sukuperinnössä ja kasvuympäristössä äidin puolella pappeja, lääkäreitä, kielitieteilijöitä, historiantutkijoita, isän puolella jämeriä virkamiehiä, luonnontieteilijöitä, maanviljelyksen, puutarhatalouden ja kalastuksen elämänläheistä käytäntöä. Kai näistä on lähtöisin omassa itsessäni kiihkeä harrastus sekä ihmiseen että luontoon. Sinä korostat mielelläsi minussa luonnonystävää ja eläintieteilijää, mutta erehdyt osittain. Hiukkasen enemmän kuin zoologi minä ole aina sittenkin ollut humanisti tai mieluummin antropologi. Se laji, jonka minä verrattomasti parhaiten, ja todella hyvin, tunnen, on kyllä ihminen.
Se valtaisa määrä sekä pitkä- että lyhytaikaisia kontakteja, mikä minulla on ollut ja on lajikumppaneihin, on jo sellaisenaan suuri tilastollinen harvinaisuus sikäli, että se käsittää kaikki sosiaaliryhmät alimmasta ylimpään – ja kaikkiin on suhde ollut tasavertainen, itse mukanaeläjän. Tietysti tällainen aineisto toimiakseen maailmankatsomuksen rakennusaineena vaatii paitsi määrää myös eläytyvää kiinnostusta ihmisiin ja taka-alalla hiljaista tieteellistä näkökulmaa – muutenhan jokainen kauppamatkustaja olisi ihmistuntemuksen mestari.
Harvinaiseksi tiedän myös väsymättömän kiinnostukseni yhteiskunnallisten asioiden seuraamiseen, harvinaiseksi sikäli, että olen pystynyt rajoittamaan oman osallistumiseni minimiin, vain tutustumiseen ikään kuin malliksi. Ei ole monta yhteiskunnallisesti piripintaan asti ns. valveutunutta kansalaista, joka olisi samalla tavoin pystynyt säilyttämään etäisyyden ja vapautensa synteesin luomiseen, lankeamatta osallistumisen halpoihin kuvioihin, sidonnaisuuden tappavaan liekaan, näkemystä hämärtäviin detaljeihin ja bagatelleihin. Merkittävää on myös se, että olen hankkinut itselleni ammatin, joka takaa minulle häiriöttömään ajatustyöhön aikaa ehkä enemmän kuin mikään muu ammatti, sanokaamme ainakin pari tuhatta tuntia vuodessa. Ja toisaalta tuo ammatti takaa yhtä ainutlaatuisen riippumattomuuden sekä työnantajan mielipiteestä että ns. yleisestä mielipiteestä. (Sääli todellakin, että käytännön mahdollisuuteni ja tarmoni rajoitukset eivät salli suurempaa tuotteliaisuutta kuin muutaman kirjoitetun sivun vuodessa, se ei ole missään suhteessa ajatustyön määrään. Toisinajattelijan päiväkirjassakin on vain katkelmia, enkä ole jaksanut jäsentää sitä lainkaan kokonaisuudeksi, johtoajatukset on koottava palasista joita sivuteemat katkovat.)
Olennaisen tärkeänä pidän lopuksi sitä, että olen itse omissa nahoissani saanut kokea "uuden uljaan yhteiskunnan" perustavimmat kauheudet. Tällöin kannanotoissa saatetaan aavistella koston makua. Näinkin olisi hyvä: vain lammas nielee kärsimänsä vääryydet, ihminen oikaisee ne. Mutta itse tiedän, että omakohtaiset kokemukset ennen kaikkea antavat näkemykselle syvyyttä, älyllisessä ihmisessä ne eivät estä näkemästä kokonaisuuksia, esimerkkien edustavuutta, otosten peittävyyttä.
Sinä Irma et, sikäli kuin minä tiedän, tunne sisältäpäin muita kuin nk. vanhan sivistyneistömme yhä vieläkin suojatun maailman; lääkärinä lähestyessäsi muiden sosiaaliryhmien potilaita sinä et ole heidän tasollaan. Etkä sinä omasta kokemuksesta tiedä, minkälaista on olla ahtaalla (ei maailmaasi ilmeisesti mahdu kirjoituskokoelmani julkaisemisellekaan sellainen osaselitys kuin epätoivoinen taloudellinen ahdinko). Ehkä näistä syistä sinä et minusta hahmota ihmiskuntaa ja maailmaa oikein, sinä näet sen liiaksi kiiltokuvana.
En osaa sinulle muuta sanoa kuin tämän: älä anna omien suojattujen ympyröittesi hämätä itseäsi, vaan seuraa ympäristöäsi, lähellä ja kaukana, havannoi ja havannoi. Älä ole ansarikukka. Ja koeta nähdä omien lapsiesi yli niin kuin minäkin koetan nähdä omieni yli. Älä suojele heitä, suojele elämää. Vaikka väkivalloin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti