Kessin erämaa ja ihminen

PENTTI LINKOLA, 1987

Inarijärven ja valtakunnan rajan välisen erämaan metsänhakkuuaikeet ovat nostaneet suuren väittelyn koko maassa. On puhuttu koskemattoman luonnon puolesta, saamelaisen vähemmistön oikeuksien puolesta, porotalouden, matkailun, retkeilyn, paikkakunnan oman pienimuotoisen puuteollisuuden puolesta. On puhuttu työllisyydestä, etelän ja pohjoisen ihmisten ikuisesta vastakkaisuudesta. Onpa asetettu Inarijärven takaisen erämaan juridinen omistusoikeuskin kiistanalaiseksi.

On perustettu metsänhakkuun estämiseksi Kessi-toimikunta, neuvoteltu ympäristöministeriön, maa- ja metsätalousministeriön, metsähallituksen, Inarin hoitoalueen ja Inarin kunnan kanssa. On kerätty Kessin erämaan puolesta adresseja, nostatettu kirjailijat, taiteilijat ja muut kulttuurihenkilöt takajaloilleen. 90 kansanedustajaa on tehnyt kirjallisen kyselyn hakkuiden mielekkyydestä. On maalattu runollisia ja vetoavia iskulauseita Paatsjoen rakenteilla olevaan siltaan ja istuttu siitä hyvästä oikeudessa. Lehtikirjoituksia on ollut palstametreittäin. Ja on uhkailtu ja on itketty.

Erämaa luojan taskussa

Inarijärven takainen metsäerämaa on tapana jakaa kartalla suunnilleen puoliksi, vaikka mitään luonnollista rajaa puoliskojen välillä ei ole. Pohjoispuoliskoa nimitetään Vätsärin alueeksi, se liittyy seutukaavoituksessa Sevettijärven kolttakylään ja on toistaiseksi hakkuusuunnitelmien ulkopuolella. Eteläisempi puolisko, nyt tulilinjalla oleva Kessin alue, rajoittuu etelässä Paatsjokeen ja sen päivänpuolella sijaitsevaan Nellimin kylään.

Koko metsäalue on täysin tietön, melkein polutonkin. Se on ollut etelästä käsin sillattoman Paatsjoen ja rajavyöhykkeen aiheuttamien hankaluuksien, Sevettijärveltä käsin päällekkäisten pitkänomaisten järvien ja äärettömän hankalakulkuisen maaston varjeluksessa. Tällaisessa luojan ja valtakunnanrajojen synnyttämässä taskussa se on ollut ainutlaatuisella tavalla suojassa ihmisen mellastukselta.

Luonnonystävän Inari

Itsellenikin Kessin alue on, merkillistä kyllä, ollut tuntematon joitakin uloimpia Inariin pistäviä niemimaita lukuun ottamatta. Sitäkin tutumpi on Vätsärin puoli, jossa koetut haltioitumisen elämykset ovat verrattomasti ylittäneet kaikki muut elämän kokemukset nuoruuden jälkeen.

Surullista kyllä, tuota hurmiota on tasapainottanut Inarijärven etelänpuoleisen Sarminkairan ulosmittauksen pakollinen seuraaminen. Hurjia vastakohtia samalla Lapin-matkalla! Toisaalla Inarin itäisten perukoiden ja niiden takaisten aarnoiden jumalainen erämaa: päiväkausiin ei vihjettä siitä, että maapallolla olisi koskaan ollutkaan muita ihmisiä. Ei polkua, kirveen lastua, nuotion kekälettä, ei äänimerkkiä. Pelkästään ikimäntyjen satumaisissa yksilöllisissä muodoissa on ihmettelemistä yhden ihmiselämän tarpeiksi, tuntuu kuin olisi kysymys tuhansista eri havupuulajeista. Ja toisaalla puolen tunnin välein, vuorokauden ympäri, viikosta ja kuukaudesta toiseen, jymisevät perävaunulliset rekka-autolastit 200-400-vuotiasta kilpikaarnamäntyä pölkkyinä Kemin paperitehtaille!

Tahi Kyynelvuonon pikkuruiset harmaat asumukset, samankokoiset kuin minun verkkosaunani Hämeessä, hehtaarin suuruisine raivattuine kenttineen, joiden reunasta melkein pikkuisen ikkunan alta alkaa ikipetäjien valtakunta kuin seinä, heti vailla merkkiä ihmisen liikkeistä. Ja toisaalla kuvottavan ruma ja törkeä, turhuutta markkinoiva Ivalon kylä Inarin vastakkaisessa päässä! Ei missään järky ja horju usko ihmiseen niin perusteellisesti, ei missään inhimillinen kulttuuri kaikkinensa asetu mielessä niin elävästi kyseenalaiseksi. Siinä saa kuunnella pitkään Beethovenia ja Sibeliusta ja lukea Rasputinia, Singeriä, Kunderaa ja Bellowia niteen poikineen, ennen kuin taas vakuuttuu siitä, että ihmisellä sittenkin on jotakin pientä annettavanaan maailmalle.

Minkälainen on Kessin erämaa?

Kuluneena kesänä juhannuksen alla tuli aukko Kessin puolen tuntemuksessa auttavasti täytetyksi. Erävaeltaja liikuu useimmiten yksin, kaksin tai kolmin. Tällä kertaa meitä oli kolme, retkikavereina inarilainen lääkäri Teuvo Niemelä ja helsinkiläinen arkkitehtiopiskelija Ville Komsi. Kaikki me halusimme jättää jäähyväiset Kessille, ja kaikki me hiukkasen vielä toivoimme, että jäähyväiset eivät sittenkään olisi jäähyväiset. Ja kaikkia meitä kiinnosti tietää, mikä oli Kessin erämaan luonne ja olemus ja mikä sen kohtalosta taistelevien ihmisryhmien väitteistä totta ja mikä kuvittelua.

Tutustuminen olisi tosiaankin vain auttava, se kesti kolme vuorokautta ja käsitti alueen vain viidentoista kilometrin syvyydeltä Paatsjoesta lukien. Mutta tuon ajan retkeily oli voimaperäistä ja tarkkaa. Erämaa valtaa nähtävästi kaikissa olosuhteissa mielen ja virittää valppauteen.  Niin kävi nytkin, vaikka alkajaisiksi koskemattomasta jokimaisemasta hirviön lailla kohoava uusi betonisilta ja peninkulman mittainen, kaikella mahdollisella konetehon armottomuudella ja älyttömyydellä ylileveäksi möyritty runkotien pätkä sen jatkona uhkasivatkin masentaa maan rakoon.

Puitahan me ennen muuta katselimme, ihailimme ja tutkimme, eläviä, keloutuneita, tuulen kaatamia ja ihmisen kaatamia. Toisin kuin pohjoinen Vätsärin puoli ei Kessi ole erämaa kaikkein puhdasoppisimmassa mielessä. 1920-luvulla sieltä vietiin hevospelillä parhaita, järeitä ja suoria mäntyjä tukkeina Paatsjoen varteen ja sitä myöten Norjaan. Tämän hakkuutyömaan ala ja leimikko kaikkine yksityiskohtineen on tarkoin nähtävissä, sillä jokainen kanto ja latvus melkein lahoamattomine sahauspintoineen on 60 vuoden takaa tallella. Täysin kadonneet ovat vain ajon jäljet, mikäli niitä tukkireet vahvojen lumien aikana ovat varvikkoon, jäkälikköön ja maahan lainkaan jättäneetkään.

Ihmeellistä on tutustua tuon aikaiseen hakkuualueeseen. Metsänkaato on toki aina metsänkaato, vakava suonenisku luonnossa. Mutta mikä hyytävä ero sittenkin nykyisellä konesavotalla tuohon verrattuna! Kessissä on kantoja harvakseen, ja on hellyttävää nähdä, että missä kolme vankkaa suoraa petäjää on kasvanut lähekkäin, niistäkin yksi on jätetty kaatamatta ja humisee tuulessa edelleen, muutaman sentin lihoneena. Kaikki muut puut, silloin nuoremmat, vinot ja mutkaiset, valtava pääosa kaikesta puustosta, on kolhiutumattomana jäljellä. Jotkin hankalakulkuiset kivikkoiset selänteet on kierretty kokonaan. Pieninkään aukkohakkuu ei kuulunut senaikaisen ihmisen maailmankuvaan, luonnonkuvaan, ei metsätalouteen eikä metsänhoitajan filosofiaan. Kasket ja raivaukset maanviljelyn nimissä olivat kokonaan asia erikseen.

Mitä muita kasveja me näimme? Kasvitieteilijöinä me olimme kaikki maallikoita ja meille vuodenaika ennen kukkien avautumista oli liian varhainen. Tänä vuonna kaikki on ollut alusta alkaen ja koko maassa myöhässä. Vaikka oltiin lähellä juhannusta, koivu oli vasta pienellä lehdenalulla, ja Inarin Kasarinselällä ja Vasikkaselällä kerrottiin vielä jäiden jurottavan. Viimeisenä päivistämme ensimmäinen lämpöaalto yhtäkkiä mursi esiin ruskeasta suosta muurainten valkeat kukat ja kunkin kukan viereen ensimmäisen heleänvihreän, ujosti puolisupussa tunnustelevan lehdykän, iltaan mennessä jo tuhansittain, samanaikaisesti kaikilla soilla.

Eläimistölle tuo säästeliäs poimintahakkuu lienee – ehkä joitakin hyönteisiä lukuun ottamatta – yhdentekevä, ainakin nyt 60 vuoden jälkeen. Lintumaailmassa ero hakatun ja hakkaamattoman metsän välillä on valtaisa, sekä lajirunsaudessa että kokonaismäärässä, ja Lapissa vielä suurempi kuin etelässä. Tätä eroa saimme karvaasti maistella, kun Kessin päivien jälkeen teimme vielä 25 kilometrin vertaisvaelluksen Ivalojoen Törmäsestä käsin Lapin tämänhetkisiin "normaalimetsiin" – lohduttomille, lohduttomille autiometsäpohjille. Mutta Kessissä soi järripeippojen ja leppälintujen kuoro tiuhana, jyrähtivät sekä ukkometso että koppelo jaloista lentoon, piiskuttivat hiiripöllön lentopojat, helkyttivät käet ja takoi pohjantikka kuivia kelonkylkiä. Salojärviä värittivät kuikat ja joutsenet, ja pikkusirkku lauloi Kessijärven rannassa.

Kaikki ne elivät siellä omaa täyspainoista elämäänsä, me kuljimme ohi ja unohduimme äkkiä. Mahtavan metsähanhen ja pienoisen sinirinnan me tulimme ajaneeksi pesistään, kummallakin oli seitsemän munaa, mutta emot palasivat pian jatkamaan hautomista. Vähän pahemmin me hermostutimme yhden piekanahaukkapareista, kun kiipesimme katsomaan sen kahta munaa risuröykkiössä kelo-oksan päällä, ja Keinojängänlammella Komsin Ville pyöritteli pieneliöitä ja sekoitti veden mutaliejuksi pitkäksi aikaa, kun ei kaupunkilaispoikana osannut mennä uimaan kovalta törmärannalta, vaan rypi matalassa mutapoukamassa. Mutta vain yhden isomman konnuuden teimme, osoittaaksemme mekin että ihminen on peto ja valtias, yksi harri tuli nitistetyksi. Niemelän Teuvo sen tappoi, mutta kaikki me sitä söimme, Niemelän Ivalojoelta kantamien evässiikojen loputtua. Kalahan se on se kaikista onnettomin häviäjä ja sijaiskärsijä, sitä vainoavat vielä melkein kaikki nekin, jotka eivät henno lämminveristä eläintä surmata eivätkä vanhaa puuta kaataa.

Metsien miehet

Olimme osuttaneet retkeilyn siten, että sen päätökseksi liityimme yllätysvieraina metsähallituksen esittelytilaisuuteen Kessin metsässä lähellä siltaa ja sitä seuraavaan tiedotuskokoukseen Ivalossa. Kaikkein kauneimman kesäkuun päivän istuimme Ivalon hotellissa. Tunnelma oli epätodellinen, mutta ei yksin kuumassa kokoussalissa, vaan koko metsähallituksen retkeilyn aikana. Tarkoitan kohtaamiani metsäammattimiehiä ja ristiriitaisia tunteitani ja mietteitäni.

Metsähallituksen kuuluisat isännänelkeet pohjolassa ovat nyt poispyyhkäistyt, valtion aluemetsänhoitajat karistaneet "alueherran" tittelin hartioiltaan. Tilalla on nykyaikainen tiedotustyyli, taitava, pehmeä ja kohtelias diplomatia. Laupiaasti ja kiihtymättä vastailivat metsämiehet niin terävimpien poromiesten kärkeviin ja ivallisiin letkauksiin kuin luonnonystäville, joita kokoussalissa oli Inarista useita muitakin. Kolmikkomme ei saanut kuulla sanaakaan siitä, että olimme kutsumattomia vieraita, metsäherrat pääjohtajaa myöten riensivät oitis kättelemään, saimme kyydin Ivaloon retkikunnan linja-autossa, pitkiä puheenvuoroja saimme käyttää kuten muutkin, ja vain vaivoin estyimme lopullisesti korruptoitumasta kieltäytymällä kohteliaasti metsähallituksen tarjoamasta hotellilounaasta.

Meninkö ansaan, kun keskustelin heidän tavallaan, puhuin suostuttelevasti, kuten hekin? Osaksi ehkä olin nostalgian uhri, palautuivat mieleen ne vuodet neljännesvuosisadan takaa, jolloin tunsin puolet valtion aluemetsänhoitajista ja leegion metsäteknikoita, työnjohtajia, metsureita ja kämppävahteja. Se oli aikaa ennen tehometsätalouden lopullista voittoa, silloin muutamat vanhat alueherrat saattoivat olla peittelemättömiä luonnonystäviä ja avoimesti pahoitella mielestään liian suuria piirikuntakonttorin hakkuusuunnitteita. Sen jälkeen toimet isänmaan metsissä ovat olleet katastrofien vyöryä ja metsämiesten puheenvuorot julkisuudessa senlaatuisia, että ei ole tehnyt mieli ylläpitää tuttavuutta heidän uuteen sukupolveensa.

Ehkä myös sorruin paheeseeni, pinnalliseen vaistonvaraiseen ihmisrakkauteen. Minulla on outo taipumus pitää ihmisistä silloin kuin kohtaan heitä silmästä silmään, vaikka heidän tekonsa maailmassa ovat verenkarvaisen kauhistuttavia, vielä kaameampia rauhan kuin sodan aikana. Mutta tosiasiaksi jää, että metsäammattimiehet, niin Lapin omat miehet kuin Helsingistä tulleet päähämähäkit, olivat – yhä vieläkin – juuri minun makuni mukaisia avokatseisia, miehekkäitä ja maastokelpoisia tyyppejä, hyvin samantapaista kastia kuin ystäväni luonnontutkijat, metsänsamoilijat ja soidentarpojat. Melkein jokaista kätellessä tuli tunne, että tuon kanssa olisi mukavaa erävaelluksella ja iltanuotiolla.

Ja samalla he olivat ihmisiä, jotka toimivat käsikassaroina meidän yhteiskuntamme, meidän maankolkkamme hirmuisimmassa luonnonhävityksessä. Itseltäni he ovat vieneet ja vievät loputkin koko elämän pohjasta, joka on nojannut metsän, suurten vanhojen puiden varaan. Siinä nämä rakastettavat ihmiset sitten sekä valehtelivat täyttä päätä että olivat koko maailman mittasuhteissa niin väärällä asialla kuin olla saattaa, todistellessaan ystävällisesti ja järkähtämättä, että Kessi kyllä hakataan, koska se on Inarin ja Lapin ja Suomen ja ihmiskunnan talouselämän kannalta välttämätöntä, mutta sen luonto ja maisema ja rauha ja erämaaluonne silti säilyy ellei peräti parane. Teitä tehdään, mutta kovin vähän, ja puita kaadetaan, mutta kovin vähän. Aivan toisessa asiayhteydessä sitten käsiteltiin savotan kannattavuus, ja siellä puumäärät yhtäkkiä olivat suunnattomia ja tuotto miljoonissa.

Suunnitelmat ja todellisuus

Otaksun kuitenkin osaavani kuulostella sanakäänteistä ja äänensävyistä, että kaikki ei ollut tietoista valhetta, suunniteltua strategiaa. Osaksi nämä miehet uskoivat puheeseensa, putosivat omaan kuoppaansa. He myönsivät auliisti, että tähän vuoteen asti Lapin hakkuiden jäljet ovat olleet pahat, mutta nyt alkaa uusilla metsänkäsittelyohjeilla uusi aikakausi. Uusi suuri keksintö, taikasana kymmeniä kertoja lausuttuna oli "välialue", koskematon palsta hakattavien väliin. Me näimmekin ensimmäisen leimikkosuunnitelman yhden välialueen. Se käsitti suopainanteen ja kolme käppyräistä koivunpörilästä. Täysin paljaiden aukkojen ala on tästä pitäen aivan pieni, melkein huomaamaton, 20 hehtaaria. Paitsi niissä ja niissä poikkeustapauksissa sitten tosin suurempikin... Niin, 20 hehtaaria on jo valtaisa aukio, paljon pienempikin riittäisi Kessissä siihen, että ensimmäinen kunnon länsiluoteinen lähtisi sen reunasta kaatamaan puita kuin heinää kauas itärajan takaisiin tuntureihin saakka.

Me, jotka olimme kulkeneet Kessissä, ja sitä ennen Inarin suursaarissa, rannoilla ja Vätsärin kairassa, tiesimme, että tuulenkaatoihin viimeistään sortuvat kaikki toiveet Kessin metsän osittaisestakin säilymisestä hakkuun jälkeen. Olimme nähneet tuhansittain tuulenkaatoja, lukemattomien eri myrskyvuosikertojen jäljiltä, kokonaisia kangaskaistaleita yhtenä murroksena ilmankin ihmisen tekemien tuuliaukkojen apua. Missään Suomessa ei mänty ole yhtä huonosti kiinni maaperässä, hienojakoisessa hiekassa kuin Inarin alueella. Ainoat metsätalouden näkökulmasta järjelliset hakkuutavat olisivat hienovarainen poimintahakkuu tai sitten koko alue laidasta laitaan putipuhtaaksi. Mitä sitten sen jälkeen – niin, taimettuminen vuosisatojen mittaan tai tundroittuminen, kummallakin on metsäammattimiesten omassa piirissä puolueensa.

Itse ajattelin ja muistelin niitä pitkän elämän aikana näkemiäni lukemattomia hyviä ja kauniita metsänkäsittelyohjeita paperilla, milloin lehtipuusekoituksen, milloin rantojen suojavyöhykkeiden, milloin kolopuiden, milloin kelojen, milloin metson hakomäntyjen, milloin soidinpaikkojen säästämisestä. ja muistin, kuinka tuuleen kylvettyjä ne ohjeet olivat aina olleet hakkuiden tiimellyksessä, Suomen miehen tappotanterilla. Kessissä meillä oli toistaiseksi silmien alla esimerkkeinä "pehmeistä ja hienovaraisista" menetelmistä silta ja runkotie, molemmat järjettömästi ylimitoitettuja ja kauhean näköisiä. Helppo oli käsittää, että Kessin erämaan talvipakkasissa ja luminietoksissa ohjeet hukkuisivat suureen unohdukseen. Moottorisaha niin kuin raivaustraktorikin on kapine joka vie miestä eikä mies sitä.

Ihmisen osa ja kohtalo maailmassa

Mutta tuon Inarissa väittelevän, näennäisesti samankaltaisen saapasjalkakansan välillä kulki viime kädessä paljon syvempi juopa kuin erilaiset käsitykset työllisyydestä, tuulituhoista tai taimettumisesta. Osalle Kessin suojelijoistakin metsätalouden, porotalouden, paikkakunnan ihmisten ja matkailun väliset eturistiriidat olivat ainoaa todellisuutta. He olivat samalla puolen rajaa, puhuivat samaa kieltä kuin metsähallituksen miehet, uskoivat yhtä vankasti, että Kessin erämaa on ihmisen, kysymys on vain käyttömuodosta.

Moni pieni vihreä tietämätön on kyllä omaksunut vakaumuksen tehometsätaloudesta isona pahana sutena, mutta haluaa romantisoida poromiehen ja hänen "luontaistaloutensa" pienenä erämaahan haipuvana – vieläpä sorrettuna ja solvaistuna – hiirulaisena. On varmaa, että porotalouden jäljet eivät koskaan ole yhtä kaikenmurskaavat kuin konesavotan. Mutta ero on vain aste-ero, Kessissäkin: sadoin tonnein galvanoitujen rautalankaverkkojen rullia pitkin ja poikin kairaa tiheän laidunaitajärjestelmän rakennusaineksiksi, moottorikelkkojen syvät polanneurat pitkin suojuotteja, erotuspaikoilla pöyristyttävinä repsottavat muovikelmukodat kanisterimeren keskellä, maaperä paikoin paljaalla muralla ylisuuren porokarjan jäljiltä. Samaa teollistunutta tehotaloutta sekin, samaa ihmisen hirmuvaltaa luonnon yli.

Elämänsuojelija on tässä kaikessa mukana, vereslihalla, mutta katselee sitä myös toisesta näkökulmasta, ylhäältä, ikäänkuin pilven reunalta. Jonkun on otettava osakseen nähdä kokonaisuus ja yhteydet.

Mikä on elämänsuojelijan käyttömuoto erämaalle? Ei mikään, ei mitään käyttömuotoa, käyttöä ihmiselle. Ei metsätaloutta, ei porokarjoja enempää kuin luontaisten villipeurakantojen verran, ei missään nimessä UKK-puiston kaltaista turisti-tingeltangelia opastuskeskuksineen, pitkospuineen ja porraspuineen jokitörmillä. Rautalankaverkot tuodaan pois ja silta puretaan, siinä saadaan työtilaisuuksiakin vielä vähäksi aikaa. Esimerkkejä on, ei monia, mutta paljon kalliimmistakin projekteista: Itävallan koskaan käyttämätön miljardihävittäjäkone. Erehdyksen tunnustaminen ei ole koskaan häpeällistä.

Erämaa elää omilla ehdoillaan, omana eloyhteisönään. Sen tehtävä on siinä, että se on siellä. Parasta olisi, jos erämaassa ei kukaan ihminen, marjastaja, kalamies tai retkeilijäkään koskaan kulkisi, kartoillakin olisi siinä kohden vain valkoinen tyhjiö. Me emme voisi estää sitä, että ihminen tietää sen olevan olemassa. Mutta yksityiskohtia ei kukaan tuntisi – ei sitä, onko siellä järviä, metsiä, soita – tai jotakin aivan muuta, ikuisesti tietymätöntä, salassa pysyvää.

Tämä on vain tenhoava kuvitelma, mutta sen takana on vakava ajatus, vakavampi kuin mikään muu ajatus maailman tämän ajan tilassa. Siinä missä metsänhoitaja sinnikkäästi pohjaa "talouselämän lakeihin" ja huitoo pois mielestään paitsi eläinten ja kasvien intressejä myös sen tosiasian, että jokainen paperilappu entisten lisäksi on jo kauan tuottanut ihmisellekin pelkkää kiusaa ja vahinkoa, siinä elämänsuojelija näkee viimeisen erämaakolkan raiskauksen loppuhuipennuksena ihmislajin tuhoon johtavassa rohmuamisessa, maaperän, merten ja ilmakehän vaurioittamisessa, loppusilauksena tälle ihmislajin kertakaikkiselle konkurssille.

Mihin Kessin puut menevät, mistä poromiesten teräsverkot ja moottorikelkkapataljoonat tulevat? Asfaltteja, terminaaleja, tehtaita ja laivoja öljytuhoineen, energiaa ja päästöjä joka portaassa, otsonikatoa ja laskeumia, rikkihappoa, typpeä, lyijyä, bekkerellejä. Ja koko ylensyönnin iljettävyys, koko iloton turhuus niin upporikkaassa Lapissa kuin upporikkaassa etelässäkin.

Millä oikeudella ihminen tämän kaiken maailmalle tekee? Vahvemman oikeudella tietenkin. Mitä sanoisi jäävitön tuomioistuin? Sitä vain ei ole, kukaan ei kiellä luomakunnan murhaa eikä ihmisen kollektiivista itsemurhaa. Ihmisten omasta keskuudesta vastarinnan on noustava. Elämänsuojelija näkee Inarin taustan, Suomen viimeisen lähestulkoon käyttämättömän erämaan, äärettömän merkittävänä koko maailman mittasuhteissa. Jossakin on vielä viime tingassa ihmisen vyörytys pysäytettävä, jossakin lyötävä takaisin.

Rintamailta ei luopuminen voi alkaa, se voi alkaa vain reuna-alueilta: Alaskasta, Siperiasta, viimeisistä valloittamattomista sademetsistä, Lapista. Niistä sitten perääntyminen, supistuminen etenee kohti rintamaita ja keskuksia, pisteittäin ja alueittain. Väkiluvut alenevat, elinkeinoelämä palaa kohti välttämätöntä. Ihminen kuroutuu kokoon, sille tasolle jonka maapallon voimavarat mahdollistavat. Muuta tietä elämän jatkumiseen ei ole. Ellei ihminen nöyrry, ja syvään, ei pikaista loppua estä mikään. Kessissä on paljosta kysymys.