Alkusanat

PENTTI LINKOLA, Sääksmäki 30.4.1989

Tässä kirjassa [Johdatus 1990-luvun ajatteluun] lomittuvat kaksi rataa, yleinen ja yksityinen. Toisaalla se kuvaa havainnoitsijan silmin maailman menoa, todellisuuden kulkua, tarkastelee ihmistä ja luontoa. Toisaalla siinä on kirjoittajan omakohtaisia äänenpainoja ja omaelämänkerrallista ainesta. Muunlaista käsittelytapaa en ymmärrä mahdolliseksi, sillä maailman kauhu ja maailman menossa pyristelevän yksilön kauhu kietoutuvat toisiinsa.

Ennen kirjoitin paljon yksittäisistä epäkohdista ja epäkohtarykelmistä ihmisten maailmassa, esitin yhteiskuntakritiikkiä. Koetin purkaa hulluuden muuria tiili tiileltä. Tämä on käynyt minulle yhä vaikeammaksi, kun ihmislajin toimet etääntyvät yhä kauemmas järjen ja itsesäilytysvaiston tuolle puolen. Alkaa olla ylivoimaisen turhauttavaa ruotia yhtä tai muutamaa yksityiskohtaa, kun kaikki riippuu kaikesta, kun kysymys on koko länsimaisen kulttuurin konkurssista.

Vielä joskus olen sentään kyennyt eristämään jonkin tuskallisen ilmiön erilliseen käsittelyyn. Kirjeessä Suomen henkeville naisille koskettelen uuden ihmisen yksinäisyyttä. Se kirjoitus on kaunokirjallisempi kuin muut. Tempaudun siinä aiheen viemänä kuvitteelliseen näkemykseen, jossa samaistun itsekin maaseudun miesten yhtenäiseksi kuvaamaani sorrettuun ja yksinäisyyteen suistettuun joukkoon. Näkemys on aika pitkälle tosi ja oikea, mutta omalta kohdaltani ikävä kyllä vain kirjoittamisprosessin ajan kestäneen eläytymisen mittainen. Yhä vieläkin ymmärrän hyvin oman viehättäytymiseni tuollaisen yhteenkuuluvuuden etsintään. Kaikkien ihmisten lailla ajattelijakin kaipaa jonkin yhtenäisen viiteryhmän lämmintä syliä. Muutamasta yhdistävästä siteestä huolimatta sitä ei silti varmasti löydy raivaustraktori- ja moottorisahamiesten joukosta: siihen suuntaan raja railona aukeaa.

Se aikakausi, se maailma ja se Suomi, joka minulle lapsuuden likinäköisyydestä kuoriuduttuani 1940-luvulla aukeni, oli lähempänä kivikautta kuin tätä hetkeä. Jos olisin nukkunut nämä neljäkymmentä vuotta prinssi Ruususen unta ja minut pudotettaisiin ilman opasta nykyhetkeen kotimaahani, en pääsisi minkään merkkien tai tunnusten mukaan kiinni karttaan, en omilla kotiseuduillani Hämeessäkään. Niin totaalista on raivaustraktorien ja moottorisahojen jälki. Tämä hetki on lähempänä kivikautta kuin 1940-lukua. Tarkoitan nyt kivikauden toista merkitystä – aikaa, jolloin maapallolla on vain kiveä.

Kauheaa on ollut näkevin silmin seurata tätä muutosta, tätä tuhoutumista. Tuskallista on ollut elää sokeiden ja kuurojen ja välinpitämättömien keskellä, sukupuuttoon ajautuvien laumassa. Pohjattoman murheellista on ollut kallistua vähitellen huomaamaan, että ihminen on oman elämänsä näytelmässä statisti, ei subjekti vaan objekti: ihminen ei halua ohjata mitään, hän heittäytyy, hänelle tapahtuu, hänelle käy niin kuin käy. Raskasta on ollut nähdä ja raskasta ennustaa ja raskasta kokea koko oikeassa olemisen yksinäinen kirous.

Silti en pysty, opettaja minussa ei pysty kyyristymään lopullisesti syrjään, kolean toivottomaksi sivustaseuraajaksi havaintoineen. Tiedän olevani häirikkö tälle hälisevälle väelle, joka loppuunsa saakka kiihkeästi kastelee kulttuurinsa monenkirjavia pikku kukkasia ja hosuu ja huitoo minulle ja harvoille kaltaisilleni: älä sotke ympyröitäni! Silti huudan, yritän huutaa kovempaa kuin he huitovat. Silloinkin kun te olette parhaimmillanne, silloinkin teidän murresanakirjanne, kokeilukoulunne, raitiovaunumuseonne, lintujen rengastuksenne ja musiikkikirjastonne ovat mielettömyyttä, kun maailma kaatuu niiden päälle. Pankaa ne syrjään ja pelastakaa ensin maailma ja sitten taidegallerianne! Vielä on elonkehästä osia jäljellä, teidän on havahduttava ja otettava vastuu maailmasta, ei vain omista yksityisistä töherryksistänne!

Ja kaikesta huolimatta toivon, kun vanhenen, rukoilen palavasti, että varjeltuisin loppuun saakka kuolemansynniltä nimeltä suvaitsevaisuus. Että varjeltuisin ikinä rantautumasta tuolle suloiselle pumpulirannalle, jolla velttouden ja helppouden seireenit ihanasti laulavat. Että en koskaan lakkaisi tuomitsemasta vääriä ja vahingollisia asioita, vääriä ja vahingollisia ihmisiä.

Pääpaino kirjassa on viimeisellä pitkällä artikkelilla, johtoartikkelilla, joka tavoittelee kokonaisnäkemystä. Sen syvin sanoma on rakkauden viesti: elonkehä, niin luomakunta kuin ihmiskunta, on tukehtumaisillaan ja vaatii rakkautta, viisasta rakkautta. Mitä tehdään, kun sadan matkustajan laiva on äkillisesti uponnut ja vain yksi kymmenen hengen pelastusvene on saatu vesille? Kun pelastusvene on täynnä, yrittävät ne, jotka vihaavat elämää, kiskoa siihen lisää haaksirikkoutuneita ja upottaa kaikki. Ne, jotka rakastavat ja kunnioittavat elämää, lyövät laivakirveellä partaisiin takertuneet liiat kädet poikki.

Ei kommentteja: