Eija-Riitta Korhola on viisas ajattelija, todellinen valonsäde viheliäisessä suomalaisessa keskustelussa (ja mikä vielä parempaa, myös EU-parlamentissa). Hienossa kolumnissaan (VL n:o 44) hän pohtii eloonjäämisen ongelmaa. Tämä teemojen teema on minulle läheinen – siihen Korhola viittaakin –, ja mieleni tekee kerrata muutamia näkökohtia. Olen niitä ennenkin käsitellyt, mutta lukijakunnathan muuttuvat; ei Korholakaan voi tuntea kaikkea kirjoittamaani.
Näkemys kerskakuluttavien ihmismiljardien tulevaisuudesta riippuu asianomaisten mielikuvituksen voimasta, siitä, pystyykö hän elävästi kuvittelemaan lopun aikoja ja niiden todennäköisintä kulkua. Minusta Korholalla on tässä pieni ristiriita. Toisaalta hän terävästi ja ilmeisen oikein näkee aikakautemme ilmapiirin: "– entä jos hyvyys on jo hyvästelty? Vaikutelma ei synny vain karmeista ja käsittämättömistä uutisista lehdissä, vaan koko kyynisestä aikakaudesta". Sitten hän kuitenkin, polemisoidessaan minun esittämääni Äiti Teresan kritiikkiä vastaan, kirjoittaa: "Mieluummin vaikka koko ihmiskunta haudan partaalle, rakastaen toisiaan hamaan kunnialliseen loppuun, kuin rakkaudeton elämä ja tulevaisuus."
Eihän se niin tule menemään, ei mene kunniallisesti, vaan juuri niin, että tulevat aikakaudet ovat – nopeassa tahdissa – yhä kyynisempiä ja julmempia. Aivan varmasti ihmiset eivät mene ehtymisen ja luhistumisen loppuun kädet toistensa kaulalla. Loppuvaiheet ovat kuvaamattoman kauheaa kaikkien sotia kaikkia vastaan, jossa kärsimyksen määrä on maksimaalinen.
Oma unelmani on tuollaisen lopun väistäminen, sekä tunteen että järjen avulla. Loogisesti ainoa vaihtoehto olisi karsinnan (sekä väkiluvun että aineellisen elintason, kuormituksen) toteuttaminen hallitusti, ennen kaaosta. Näin väkivalta minimoitaisiin, ja elämä voisi jatkua. Todellisuudessa kaaos ja hirvittävä loppu on tietysti verrattomasti todennäköisin vaihtoehto. Oma unelmani on ehkä vain hivenen realistisempi kuin Korholan unelma.Korholan kolumnissa en ole aivan tyytyväinen "lähimmäisenrakkaus" -käsitteen käyttöön. Olen itse luonnostellut sellaista elämänmenon mallia, että lähimmäisenrakkaudesta pidetään tiukasti kiinni, koska ilman sitä minkä hyvänsä yhteisön elämä on sietämätöntä, mahdotonta. Mutta käsitän sen sananmukaisesti: lähimmäinen on se ihminen, jonka kanssa joudun suoraan kontaktiin. Hänelle olen aina ehdottoman ystävällinen, lohdutan surussa, neuvon tietä ja pelastan jäistä.
Minulle aivan eri asia on "lajisolidaarisuus", rakkauden ulottaminen kaukaisiin väestöihin. Tämä on väkinäistä, päälleliimattua, ihmisluontoa vastaan. Tuhanteen kertaan on todettu, että Estonian suomalaiset muistavat loppuikänsä, mutta kun 900 henkeä hukkuu lautan upotessa Pakistanin rannikolla, me unohdamme sen seuraavana päivänä. Niin, lajisolidaarisuus on luonnon vastaista – kaikeksi onneksi. Siihen ei ole pakko sortua. Sillä juuri tuolla vääristyneellä lähimmäisenrakkaudella, huolehtimalla ja ruokkimalla kaikissa maanäärissä ylitiheitä väestöjä, jotka ovat haaskanneet oman elämänsä aineelliset edellytykset, me ehdytämme luonnonvarat, luhistamme maan, meren ja ilman järjestelmät. Ja sinetöimme kärsimyksen ja julmuuden enimmäismäärän väistämättömäksi.
Eija-Riitta Korhola on tuonut elämän peruskysymykset esille. Syvin näkökulma vielä puuttuu. Maapallolle on evoluutio kehittänyt (tai Luoja suonut, aivan miten halutaan) miljoonia eliölajeja. Niillä kaikilla on oma kulttuurinsa, elinkeinoelämänsä, rakkauselämänsä, ilonsa ja tuskansa. Paisuva, tällä hetkellä jo kolmensadan miljardin ihmislihakilon vuori on tukahduttamassa nämä kaikki sisaret ja veljet alleen – ja vasta viimeisten joukossa itse tukehtumassa. Mikä on asioiden ja merkitysten suhde, mikä onnettomuuksien suhde?
Pikku detalji vielä: mikä on luonnonystävä-ihmisen osa? Kärsiikö hän mielessään ensin oman lajinsa tragedian ja sitten vielä miljoonakertaisen tragedian?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti